lauantai 3. marraskuuta 2018

Pallas 2012/helmikuu: Vuontispirtti - Nammala - Hannukuru - Pyhäkero - Hetta





Helmikuussa 2012 päätin toteuttaa lyhyen talvivaelluksen tutussa Pallaksen maastossa. En halunnut lähteä vetämään ahkiota, vaan pyrin kevyeen varustukseen ja siten pelkkään rinkkaan kantovälineenä. Yöt vietin tuvissa, joissa myös lumen sulatus juomavedeksi onnistui tarvittaessa helposti.


*          *          *

1. Päivä: Vuontispirtti - Nammalakuru




Muoniossa, sukulaisten omistamassa mökissä vietetyn yön jälkeen siirryn Vuontispirtin pihaan, josta pääsen liikkeelle melko myöhään iltapäivällä.  Myöhäinen ajankohta ei kuitenkaan haittaa, sillä luvassa on vain lyhyt siirtymä ylös tunturiin, Nammalakurun autiotupaan. Aamulla on ollut kova pakkanen, mutta se on hiukan lauhtunut siihen mennessä kun hiihtelen pitkin kelkkauraa kohti kansallispuiston rajaa. 

Edessä Vuontiskero.


Tuttu reitti nousee alun metsikön jälkeen suoraan ylös tunturiin. Pohdin pitkään välinevalintaa tälle vaellukselle ja päädyin lopulta luistelusuksien ja lumikenkien yhdistelmään. Kaverilta lainaamani Järvisen metsäsukset jäivät siis tällä kertaa auton perälle. Koska aikomuksenani on kulkea pääosin kesäreitillä, arvelen tavallisten luistelusuksien toimivan melko hyvin tuulen kovaksi tamppaamassa avotunturissa. Tämä kokemus saatiin ainakin parin vuoden takaisella Haltin vaelluksella, jossa kaverin latusukset peittosivat mennen tullen minun Ruotsin armeijan sukseni. Toisaalta myös  metsäisissä kuruissa lumikenkä on huomattavasti pitkää ja raskasta metsäsuksea ketterämpi.


Puurajalla.

Näkymää tulosuuntaan.

Ilta alkaa hämärtymään päästessäni ylös avotunturiin. Seurailen reittiä, joka kulkee Montellin majan sivuitse nousten kerojen väliseen satulaa ja laskeutuu siitä maisemallisesti upean Nammalakurun tuvalle. Matkaan ei mene rauhallisella vauhdillakaan kuin vajaa pari tuntia.

Saapuminen Nammalaan.
 Tuvalla on kaksi hollantilaista entistä kiipeilijää, jotka ovat tulleet Suomen Lappiin hakemaan hiljaista erämaata. Tähän aikaan vuodesta sitä onkin Pallaksen maastossa tarjolla. Ilta sujuu lämpimässä tuvassa mukavasti kaakaota hörppien ja jutustellen. Toiselle kiipeilijöistä esimerkiksi Mount Everestin rinteet ovat tuttuja, vaikkei kaveri ihan huipulle saakka ole noussutkaan. Yhdeksän jälkeen siirryn laverille makuupussiin. Onnekseni miehet eivät ole lämmittäneet tupaa liian kuumaksi.



*          *          *

2. Päivä: Nammalakuru - Hannukuru



Yö sujuu mukavasti lukuunottamatta juopunutta poromiestä, joka keskellä yötä ajaa pihaan kelkalla ja kolistelee tupaan. Kaveri istuu hetken tuvan pöydän ääressä, mutta poistuu kämpästä hetken päästä kun olemme vaihtaneet muutaman sanan. Aamu valkenee pilvisenä, mutta kirkkaana. Hollantilaiset ovat nousseet minua aikaisemmin ja ovat jo tekemässä lähtöä kun herään. 


Mukavaa matkaseuraa.

Minä vietän rauhallisen aamun tuvassa aamupalan ja lukemisen merkeissä. Kämpän siivoamisen lisäksi kuvioon kuuluu myös polttopuiden pilkkominen ja kiehisten tekeminen seuraavaa yöpyjää varten. Silti jo varhain aamupäivällä olen valmis jatkamaan matkaa. 

Aamun valossa.


Nammalakuru.


Lumen kuorruttamaa tuvan kylkeä.

 Olen suunnitellut tämänkertaisen vaelluksen kaikin puolin helpohkoksi, eikä tämäkään päivä tuota poikkeusta sen suhteen. Päivän aikana on tarkoitus siirtyä ainoastaan viidentoista kilometrin taival Nammalakurusta Hannukuruun. Aikaa maisemien katseluun ja kahvitaukoihin on siis enemmän kuin riittävästi. Kuljen alkumatkan suksilla, mutta vaihdan jo pari  kilometrin jälkeen Montellilla lumikenkiin. Teräskantiton suksi ei juuri pure kovaan tunturinkylkeen ja lisäksi kun kiirettä ei ole, esimerkiksi kuvaaminen on helpompaa rinteessä lumikengät kuin sukset jalassa.

Vuontiskeron rinteessä.



Vuontiskeron rinteessä.
 Vuontiskerolla sivurinteessä kulkeminen alkaa hiukan hiertämään jalkoja. Pahempia rakkuloita ei ehdi syntyä, mutta nauhattoman nahkasaappaan huonot puolet lumikenkäilyssä ehtii kuitenkin huomata. Kerojen välisessä satulassa kulkevalla poroaidalla pidän hetken tauon.

Poroaidalla.


Tunturin varjosta laskeutuu askeljono.
 Kiipeäminen Lumikerolle sujuu vaivatta ja suora nousu sivurinteen sijaan tuo jaloillekin helpotusta. Keli on huipulla upea ja maisematkin kohdallaan. Pakkasta lienee kymmenkunta astetta. Istun huipulla hangessa reilun tunnin verran kahvia juoden ja maisemia ihaillen.


Latusukset kulkevat kevyesti selässä.


Lumikeron huipulla.

Pitkähköksi venyneen tauon päälle lähden laskeutumaan alas Suaskuruun. Puurajan alapuolella alkaa hanki upottaa. Huolimatta lumikengistä kahlaan parhaimmillaan vyötäröä myöten pehmeässä lumessa. En edes yritä tähyillä reittimerkkejä, vaan kuljen alas kurun rinnettä mistä parhaiten taidan. Matkalla tähyilen myös edessä kohoavan Suastunturin metsäisiä rinteitä. Pidän ruokatauon Suaskurun kodalla ja pohdin matkareittiä eteenpäin.


Alas Lumikeron rinnettä.


Alas Suaskuruun. Taustalla Outtakka.

Länsi-Lapin pohjoisinta kuusimetsää.



Suastunturi ei nimestään huolimatta aivan täytä tunturin määritelmää ja onkin huipulla kasvavine kitukasvuisine puineen laskettavissa vaaraksi. Vaikka avointakin maastoa Suastunturin laelta löytyy ja maisemia kyllä näkee ympärilleen, suurin osa tunturin ylittävästä kesäreitistä kulkee koivikossa. Runsaslumisessa kurussa kahlaamisen jälkeen en ole kovin innokas kulkemaan upottavia koivikkorinteitä ja niinpä päädyn valitsemaan talvireitin kulku-uraksi viimeisille kilometreille. Lähden seurailemaan kelkkauraa, joka kiertää edessä olevan tunturin länsipuolelta.


Lumikeron kyömy kohoaa vielä näkyviin.


Auringon säteitä helmikuun maisemassa.
 Matka sujuu rauhallisesti valmista uraa pitkin seuraillen. Kulku ei ole mitenkään erityisen jännittävää, mutta kansallispuiston talvessa, lumisissa maisemissa on toki hienoa kulkea. Saavun tyhjälle Hannukurun tuvalle jo hyvissäajoin iltapäivällä.


Hannukurun pumppukaivolla.

Illan valoja.


Syömistä ja lukemista.

Kiehisten räpeltämistä.

Ilta käy jopa hiukan tylsäksi, kun normaaliaskareiden jälkeenkin jää vielä useita tunteja iltaa aikaa. Saunaa en viitsi alkaa lämmittämään, sillä olen tänä yönä ainoa yöpyjä koko Hannukurussa. Jo yhdeksän maissa siirryn laverille nukkumispuuhiin.



*          *          *

3. Päivä: Hannukuru - Pyhäkero





Nousen yhdeksän aikaan ja teen rauhalliset aamutoimet. Ennen puoltapäivää pääsen liikkeelle. Aurinko paistaa ja pakkasta on vain muutama aste. Todella hyvä keli tunturivaellukseen! 


Ylös Hannukurusta.

 Nousen ylös Hannukurusta ja päädyn lopulta kulkemaan pitkin talvireittiä. Outtakkan aavalla maisemat avautuvat hienosti Pallaksen kerojen suuntaan. Talvireitti vie Rouvikurun poikki, jonka lumilippa on kaiketi yksi vyöryherkimpiä paikkoja kansallispuistossa. En kiirehdi, vaan katselen ja kuvaan ympäristöä rauhassa.


Talvireitillä.

Riekko maastoutuu hyvin.

Riekko edelleen kuvassa.

Rouvikurusta etelän suuntaan.

Rouvikurun länsiseinämä ja lumilippa.

Kurun läpi kuljettuani nousen Pippokerolle. Huipulla tuulee melkoisesti, mutta maisemat ovat kyllä ihan hienot. Viivyn huipulla lyhyen hetken. Alas rinkalle päästyäni, vaihdan luistelusukset jalkaani ja sujuttelen kovalla hangella nopeasti Tappurin polun risteykseen. Pysähdyn pitämään kahvitauon, jonka jälkeen laskeudun lumikengillä Sioskurun autiotuvalle.

Pippokerolla.

Sioskuruun.

Autiotuvan editse kulkee luistelubaana.


Tupa on tyhjä sinne saapuessani. Ruokailen ja pidän lyhyen lepotauon. Aurinko painuu alemmas kohti tuntureiden kaaria ja on aika lähteä jatkamaan matkaa. Aion yöksi Pyhäkeron tuvalle ja tämä tarkoittaa siis joko Pyhäkeron kiertävän luistelu-uran seuraamista tai tunturin ylittämistä. Valitsen jälkimmäisen vaihtoehdon ja lähden nousemaan rinnettä kesäreitin paaluja seuraillen.

Vielä näkymää Pallaksen suuntaan.
Hanki kantaa hyvin ja nousu sujuu kevyesti vaikka sillä pituutta riittääkin. Alkaa hämärtää ja kuu tulee näkyviin. Kuvaan jonkin aikaa porotokkaa tunturinrinteessä. Ylemmäs noustessa tuuli yltyy navakaksi. Pysähdyn hetkeksi huipulle, josta erotan etelässä ensin Ylläksen ja kauempana Levin valot.


Poroja iltahämärässä.


Pyhäkeron huipulla.
Huipulta lähtiessäni en enää lähde arvailemaan hämärässä hiukan hankalasti seurattavaa kesäreittiä, vaan jatkan umpihankeen. Siirryn laskeutumaan rinnettä luoteissuuntaan, tarkoituksena päätyä lopulta luistelu-uralle hiukan kämpästä länteen. Suurimman osan matkasta hanki upottaa lumikengillä vain 20-30 senttiä, mutta paikoin saan kahlata yli puolikin metriä syvällä nietoksessa.

Saavun hiihtouralle puolenyön tienoilla, josta työntelen suksilla viimeiset sadat metrit Pyhäkeron autiotuvalle. Kämpällä on tungosta, sillä paikalla on kahdentoista hengen belgialaisseurue. Seurueen on tarkoitus nukkua yö teltoissa, mutta vielä minun saapuessani kaverit ovat sisällä tuvassa lämmittelemässä ja ruokailemassa. En viitsi ahtautua täyteen tupaan heti, vaan ruokailen kämpän lumisella terassilla. Pakkanen on hiukan kiristynyt. Syödessäni juttelen ryhmän suomalais-belgialaisen oppaan kanssa, joka ei ole täysin tyytyväinen ryhmän tähänastiseen toimintaan.

Pikkuhiljaa porukka siirtyy telttoihin ja minä asetun nukkumaan yksin tuvan laverille. Kämpässä on vähintäänkin riittävän lämmin, enkä paljon lisäile puita kamiinaan yön aikana.


Lapin yössä.


*          *          *

4. Päivä: Pyhäkero - Hetta




Yöllä pakkasta on pitkälle toistakymmentä astetta ja yksi belgialaisista siirtyy jossain vaiheessa teltasta laverille nukkumaan. Kuuden aikaan aamulla, kuulen askeleita jotka kiertelevät tupaa käyden aina välillä oven takana. Näen yhden pihalle leiriytyneistä kiertelevän tuvan pihalla, ilmeisesti minun heräämistäni odotellen. Nousen ylös ja lähes välittömästi kaveri tulee tupaan ja heittää muutamia puukalkoita lähes sammuneeseen kamiinaan.

Teen aamutoimet mahdollisimman nopeasti ja olen pakkaamassa viimeisiä tavaroita rinkkaan, kun lisää belgialaisia saapuu tupaan. Vaihdan pihalla vielä pari sanaa oppaan kanssa ennekuin laitan sukset jalkaani ja käännän niiden kärjet kohti Hetan kirkonkylää.

Ounasjärven jäällä.


Hiihtelen puolipilvisessä säässä, muutaman asteen pakkasessa rantaan ja Ounasjärven yli. Poikkeuksellisesti otan taksin, jolla siirryn Vuontispirtille. Hiukan ylimääräistä jännitystä aiheuttaa auto, joka ei suostu reilun parinkymmenen asteen pakkasessa starttaamaan ilman apuvirtaa ja saan hakea käynnistysapua myös Torniossa pysähtyessäni tankkaamaan.


Hetan kylä.



















maanantai 31. heinäkuuta 2017

Lemmenjoki 2017/heinäkuu: Angeli-Kietsimätunturit-Morgam-Viipus-Maarestatunturit-Porttikoski




Heinäkuussa toteutui lopultakin pitkään suunnitelmissa ollut vaellus Lemmenjoella. Pääpiirteiltään olin reitin hahmotellut kartalle jo pari-kolme vuotta aikaisemmin, mutta jo useamman kerran olin viime hetkessä päätynyt johonkin toiseen retkikohteeseen. Vaelluksella riitti vaihtelua metsistä ja soista tuntureihin, sekä helteestä ja ukkosesta sumuun ja muutamaan lämpöasteeseen.


*          *          *

1. Päivä: Angeli - Kietsimäjoki




Pitkän ajomatkan päätteeksi jätän auton Angelista kansallispuistoa kohti lähtevän tien päähän, lähelle poroaitaa. Pyörän olen matkalla kätkenyt Vaskojoen rannan pusikkoon Porttikosken kohdalle siltä varalta, että alkuperäinen vaellussuunnitelmani toteutuu. Heti autosta ulos noustua huomaan, että räkkää on valtavasti. Vaihdan vaelluskamppeet niskaan ja lähden seuraamaan poroaidan viertä kulkevaa polkua yhdeksän aikaan illalla.


Alkumatka Inarijoen vartta myötäillen.

Maasto on pusikkoista, mutta mönkijäuralla on helppo kulkea. Saavun melko pian Gahcahatjohkalle, jonka ylitän helposti vaelluskengillä. Räkkä kiusaa siinä määrin, että vaihdan ylityksen jälkeen takin ja verkkohatun ylleni. Illan aikana vaihtelen poroaidan puolelta toiselle sen mukaan, missä kulku näyttää helpoimmalta.


Ensimmäinen kahlaus on helppo.

Poroaidan portista läpi.

Puolitoista tuntia käveltyäni siirryn pois mönkijäuralta ja nousen hiukan ylemmäs rinteeseen. Huomaan tasaisen varvikon ja päätän jäädä yöksi. Vaikka jalan kulkemista ei päivälle paljoa kerrykään, alkaa päivän kokonaispituus väsyttää. Vettä paikalla ei ole, mutta olen kantanut sitä tällaista telttapaikkaa silmälläpitäen hiukan enemmän mukananani.


Leiriä pystyttämässä.

Yöllä nousee sumu.


*          *          *


2. Päivä: Gahcahatskaidi-Lauravaara-Guovzuroaivi




Aamu on aurinkoinen ja lämmin, kuten koko päiväkin. Suoriudun puolenpäivän aikaan matkaan. Hyttysiä, mäkäräisiä ja paarmoja on todella paljon ja kuljen takissa ja hyttyshatussa kuumuudesta huolimatta. En palaa jokivarren polulle, vaan päätän suunnistaa omia reittejäni Lauravaaralle. Vettä on vähän ja jano alkaa vaivata. Tämä onkin vallitseva olotila iltaan saakka.


Alkumatkassa.

Hirviemä ja vasa.

Nousen Gahcahatskaidille, tarkoituksena kiertää Rovajärvet idän puolelta. Muutan kuitenkin suunnitelmia ja ylitän Rovajoen kulkien suoraan kohti Lauravaaraa. Jossain vaiheessa pieni puro tulee vastaan ja saan täytettyä vesivarannot. Vaikka on jano, en saa kuitenkaan juotua vettä kerralla riittävästi. Varmistaakseni nestetasapainon pysymisen, olen ottanut suoloja jo liikaakin, mikä pahentaa janon oireita entisestään.


Helpohkoa kulkumaastoa.


Tupasvillaa suomaastossa.


Vettä hakiessa onnistun pudottamaan ja hukkaamaan teräksisen juomapulloni korkin. Onneksi mukana on lisäksi kaksi muovista pulloa, jotka vapautan juomapullokäyttöön. Pidän lounastauon kahden ja kolmen välillä ja pitkältä tuntuneen kulkemisen päätteeksi saavun lopulta Lauravaaran alarinteille. Hiukan nestehukka ja lämpö laittavat väsyttämään, mutta näin hyvistä keleistä ei viitsi valittaa. Lämpöä on varmasti hellelukemiin asti.


Lauravaaran pohjoisrinteillä.

...ja huipulla.

Huippumaisemia.

Lauravaaran huipulta näen ensimmäisen kerran laajemmin Lemmenjoen kansallispuiston maisemaa. Parhaillaan kulkemaani Kietsimätunturien ketjua reunustavat molemmin puolin metsäiset suo- ja vaaramaisemat. Lännessä ensin Kietsimäjoki ja kauempana Norjan puoleisia huippuja. Idässä noin kahden peninkulman päässä kohoavat puiston perusosan tunturit, joita sijoittelen mielessäni kartalle. Kaukana koillisen ja idän välillä kumpuilevat Muotkatunturien lukemattomat kyömyt.


Lampi.

Uimaan!

Ensimmäiset kahvit maastossa.

Tauon jälkeen lähden kuuden aikaan eteenpäin ja nousen Lauravaaran korkeammalle huipulle. Huilaan sielläkin hetken ennenkuin jatkan. Olo ei kilometrien myötä ole ainakaan kohentunut. Räkkä on sentään hiukan vähentynyt avotunturiin nousun myötä ja verkkohattua ei tarvitse pitää.


Edessä Stuorrabogeoaivi.

Vaihteeksi t-paidassa.

Stuorrabogeoaivin huipulla.

Seuraavan päivän tavoitteita.

Illalla hiukan ennen puoli yhdeksää saavun päivän toiselle huipulle, Stuorrabogeoaiville. Viivähdän huipulla vain lyhyesti, ennenkuin lähden hakeutumaan alarinteeseen. Suuntaan lähes suoraan alas poroaidalle ja Kietsimäjoelle jyrkähköä rinnettä. Laskeutuminen sujuu nopeasti ja pian olen mönkijäuralla.


Takaisin alamaastoon.

Poroaidalla.

Alitan poroaidan, mutta joki virtaa syvällä jyrkkäreunaisessa uomassa, eikä vedenotto helpolla onnistu. Päätän kulkea poroaidan viertä etelään löytääkseni paremman paikan. Parikymmentä askelta otettuani, törmään kuitenkin ylhäältä laskevaan kirkasvetiseen puroon. Telttapaikka löytyy pehmeästä varvikosta hiukan ylempää rinteestä, puron varrelta. Nautin veden juonnista ennen painumista makuupussiin.


Vihdoin puhdasta vettä!

Jalkojen huoltoa.

Telttapaikka rinteessä.



*          *          *


3. Päivä: Kietsimäjoki - Stuorrabogeoaivi - Laurivaarat





Herään vähän ennen yhtätoista ja pääsen liikkeelle jälleen kahdentoista aikaan. Keli jatkuu edelleen helteisenä. Tankkaan vettä ja elektrolyyttejä reilusti, mutta jälkimmäisiä käytän tänään edellispäivää vähemmän. Lisäksi laitan vedenpitävään suojapussiin vettä välttyäkseni edellispäivän nestehukalta. Vesi kuitenkin tihkuu suojapussista läpi ja rinkan ulkopuolelle ripustettuna pääsee heilumaan liiaksi. Vähennän veden määrää pariin litraan ja päätän katsoa ehtiikö kaikki vesi valua pois ennenkuin ehdin sitä käyttää.


Poikkeuksellisen paljon vettä kannettavana.

Seuraan poroaitaa etelään, kunnes tulen itä-länsi suuntaiselle toiselle aidalle. Kuljen sen viertä vajaan puoli kilometriä ylärinteeseen, jonka jälkeen aloitan nousun ylös Stuorrabogeoaivin kylkeä. Nousu laittaa hikoilemaan, etenkin kun helteessä on pidettävä takkia ja päähinettä räkän vuoksi.


Alkumatkassa.

Poroaidasta ali.

Tunturinrinteen koivikossa.

Kahden aikaan saavun Stuorrabogeoaivin huipulle. Huipulla onneksi tuulee, mikä viilentää oloa ja karkoittaa hyönteiset. Istun huipulla hetken, mutta varsinaisen lounastauon päätän pitää vasta seuraavalla huipulla, joka näyttää olevan helposti saavutettavissa.


 Maisema alkaa avautua.

Stuorrabogeoaivilla Lauravaaran suuntaan.

Stuorrabogeoaivilla.

Tauon jälkeen lähden eteenpäin kohti Roavvoaivin lakea. Tällä kertaa ei tarvitse välissä laskeutua tunturikoivikkoon, vaan koko matka taittuu avotunturissa. Tämä onkin tähänastisen vaelluksen helppokulkuisin pätkä.


Tähtäimessä Roavvoaivi.

Huipulla.

Pakollinen huiputuskuva.

Maisemat ovat ihan hienot ja katselen tulevien päivien reittiä poikki matalien vaarojen ja soiden, kohti puiston perusosan tuntureita. Hakeudun itärinteelle, tuulenpuolelle ja syön lounaan neljän aikaan. Räkkä ei pahammin vaivaa.


Lounaalla.

Tulevaa matkareittiä.

Lounaan jälkeen lähden kohti päivän viimeistä huippua,  Jäkäläpäätä.  Siirtymä on helpohko, vaikka puurajan alapuolella joutuukin käymään. Aurinko menee pilveen, mikä tuo heti helpotusta kuumuuteen. Toisaalta tuuli tyyntyy lähes kokonaan ja niinpä jopa huipulla on räkkää. 


Edessä Jäkäläpää.

Jäkäläpään huipulla.

Väsymys alkaa jo hiukan painaa, kun lähden laskeutumaan Jäkäläpäältä kohti Laurivaaroja. Alarinteessä on lampareita, joista en viitsi juoda, mutta kastelen niissä verkkohattuani viilennykseksi. Jossain vaiheessa uitan myös takin hihat ja housujen lahkeet vedessä. Löydän myös alarinteiltä pienen puron, jossa saan juotua kyllikseni. Koska kello on jo ilta kahdeksan, syön päivällisen/iltapalan. Harkitsen leiriytyväni puron varteen, mutta päätän kuitenkin siirtyä vielä eteenpäin alkuperäisen suunnitelman mukaan.


Viilennystä hakemassa.

Jälleen koivikossa.

Purolla.

Saavun piakkoin poroaidalle, jonka alitan ja kuljen suon, sekä sitä halkovan Keskimmäisen Sulaojan poikki. Suolla näen jälleen hirvilehmän ja lisäksi poron. Nousen Laurivaaroille ja pyrin hakeutumaan itärinteeseen, jotta osuisin varmasti Ylimmälle Sulaojalle.


Poroaidalla.
Keskimmäinen Sulaoja.

Epäilen ajautuneeni liikaa länteen ja otan suunnan kaakkoon. Kompassisuunnalla kulkiessani huomaan jossain vaiheessa kuplan kompassin kehällä. Vaikka se näyttää edelleen oikein, otan varmuuden vuoksi varakompassin käyttöön.


Kompassin vaihto.
Laurivaaroilla.

Pari kuivaa puronuomaa tulee vastaan ja pohdin mahdanko tunnistaa Ylimmäistä Sulaojaa. Sitten vastaan tulee pieni puro, jonka ympärillä on telttailuun sopivaa tasaista varvikkoa. Kello on jo iltakymmenen ja päätän jäädä paikalle yöksi. Laitan teltan pystyyn ja painun makuupussiin. Unta ei tarvitse kauaa odotella.


Kolmannen yön telttapaikka.

Hyttyshatun paikkausta.


*          *           *


4. Päivä: Laurivaarat - Vaskojoki - Postijoenlatva




Herään tavalliseen tapaan puoli yhdentoista aikaan. Nukkumisen suhteen ei ole ollut minkäänlaista ongelmaa, vaan uni on maistunut hyvin. Tänään on suunnitelmissa siirtyä kerrankin gps:ää käyttäen Postijoenlatvan autiotuvalle. Kämpälle ei käsittääkseni johda mitään polkuja, ainakaan minun tulosuunnastani, joten olen ajatellut helppoa päivää suunnistuksen puolesta.


Aamupalaa valmistamassa.



En omista karttoja sisältävää gps:ää, sillä käytän gepsiä suunnistukseen äärimmäisen harvoin. Nyt kun käynnistän laitteen, huomaan koordinaattien näyttävän väärin. Heitto on vähintään pari kilometriä todellisesta sijainnistani. Vaihdan suomikoordinaateista kansainvälisiin ja lukema näyttää oikeammalta. Asetan gps:ään suurin piirtein laskemani tuvan koordinaatit, mutta päätän olla luottamatta siihen liikaa ja pitäytyä kuitenkin kartassa ja kompassissa suunnistuksen osalta.

Juon todella reilusti vettä ennen liikkeellelähtöä. Tosin tänään on tiedossa puroja pitkin matkaa, joten veden määrä tulee tuskin olemaan ongelma. Liikkeelle lähdettyäni saavun lähes heti Ylimmälle Sulaojalle, joka edellisiltana oli hakusessa...

Ylempi Sulaoja ja hyviä telttapaikkoja.

Ylempi Sulaoja 2.

Suuntaan kulkuni ensin hiukan etelään, ennenkuin lähden kaartamaan kaakkoon ja myöhemmin lopulta suoraan itään. Pyrin näin kiertämään soisemman maaston ja mahdollisesti helpottamaan purojen ylityksiä. Yritän pysyä mahdollisimman tarkasti suunnassa ja kuljen siksi kompassisuunnalla lyhyitä matkoja maastonkohteelta (yleensä puulta) toiselle.


Päivän normaalimaisema.

Räkkää vielä ihan riittämiin...

Puolisen tuntia Sulaojan ylityksen jälkeen tulen seuraavalle purolle, jonka ylitys sujuu jälleen kenkiä vaihtamatta. Kyseessä on yksi Vaskojokeen yhtyvistä pikkupuroista. Ilma on pilvinen ja huomattavasti edellispäiviä viileämpi, mikä yhdistettynä hyvään nestetasapainoon tekee matkanteosta huomattavasti mukavampaa. Muutamia soiden ylityksiä tulee vastaan, mutta niistä selviydyn suhteellisen helposti ja nopeasti.


Kartanlukutauko


Lakka ei ole vielä kypsynyt.

Suomaisemaa.

Puolisen tuntia edellisestä puronylityksestä saavun Vaskojoelle. Vaikka tiedän Vaskojoen olevan vaikea ylitettävä monesta kohtaa, olen ajatellut sen näin kaukaa yläjuoksulla olevan pieni puronen. Huomaan asian kuitenkin olevan toisin. Vasko virtaa syvänä ja leveänä uomassaan. Jo aivan rannassa puolitoistametrinen vaellussauva ylettyy hädin tuskin pohjaan. Kahlaaminen ei ole vaihtoehto, joten alan pohtia muita mahdollisuuksia.

Hetken harkinnan jälkeen päädyn kokeilemaan rinkkalauttaa eli rinkan kelluttamista sadesuojan avulla. Näen kohdan jossa pieni saareke jakaa virran kahtia ja päätän kokeilla yli sen kohdalta. Rinkka ui hyvin, joten sullon kaikki tavarani rinkkaan yrittäen samalla tasapainottaa sen mahdollisimman hyvin. Sitten hyppään veteen ja uin työntäen rinkkaa edelläni.


Hyvin kelluva rinkkalautta.

Virtaus ei ole voimakas, mutta silti hiukan jännittää kun lähden uimaan. Kauhon ensin saarekkeelle, jonka rannassa jalat ylettävät juuri ja juuri pohjaan. Sitten kierrän sen rantaa toiselle puolelle ja uin loppumatkan joen vastarannalle. Olen sitonut myös varalta rinkkaan narun, josta voisin vetää rinkan ylös jos se kaatuisi ja ottaisi vettä sisäänsä. Ongelmia ei kuitenkaan tule, vaan pääsen vastarannalle. Kiipeän vedestä rantatöyräälle ja kiskon rinkan ylös perässäni.


Tuosta yli.

Kuivattelen ja syön lounaan kaikessa rauhassa Vaskon rantatörmällä. Keli on upea, paikka hieno ja keskittyminen on ollut siinä määrin ylittämisessä, ettei räkkäkään paljon huomaa.


Taukopaikka Vaskon varrella.

Lounasta.

...ja kahvia!
Ylös jokivarresta.

Kello on jo lähes kuusi illalla, kun jatkan matkaa. Pian seuraa kuitenkin pieniä ongelmia suunnistuksen suhteen. En saavu Kotaojalle ajallaan ja mietin olenko voinut ylittää sen huomaamattani. Jossain vaiheessa huomaan kulkevani lähes erään purouoman myötäisesti. Havaitsen kompassin kehän kiertyneen niin, että olen kulkenut itä-kaakon sijaan lähes suoraan etelään. Tarkistan gepsistäkin koordinaatteja ja päätän lähteä kulkemaan suoraan itään. Tulen hetken päästä lammelle, jota en löydä kartasta, vaikka kokonsa puolesta niin voisi kuvitella.


Helppoa kulkumaastoa.

GPS:kin käytössä.

Haukka.
Suomaastoa riittää.

Koska en onnistu oikein paikantamaan itseäni kartalla, päätän katsoa mihin gepsiin aamulla asettamani koordinaatit vievät. Toki seuraan myös kartalta arvioimaani sijaintia. Kuljen muutaman kilometrin gps:n osoittamaan paikkaan ja olen edelleen keskellä metsää. En kuitenkaan usko ylittäneeni Postijokea huomaamattani, joten päätän vielä jatkaa suoraan itään. Teen kutenkin myös hiukan suunnitelmaa sen varalle, että tupaa/tarkkaa sijaintiani en saa määritettyä.


Vähän hukassa selfie...

Vedestä ei pulaa tänään.

Jonkin matkaa käveltyäni saavun purolle, joka kokonsa ja virtaussuuntansa puolesta täsmää Postijoen sivuhaaraan. Jatkan vielä eteenpäin ja kohta tulen toiselle purouomalle. Kaikki maastonkohdat täsmäävät ja tiedän olevani Postijoella. Tiedän jopa tarkan sijaintini sen varrella. Näen ja kuulen ukkosen lähestyvän, kun lähden Postijokea alavirtaan. Juuri sateen alkaessa näen tuvan liiterin ja saavun tyhjälle autiotuvalle.


Oikealla suunnalla.



Ukkonen nousee.

Postijoenlatvan autiotupa on melko vähän käytetty. Vieraskirjan mukaan heinäkuussa kämpällä on vieraillut vain pari porukkaa ja niinpä vihko ulottuu aina vuoteen 2008 saakka. Asetun taloksi ja teen iltatoimet lämmittämättä tupaa. Kesällä lämpöä riittää hyvin ilmankin. Teen saman kuin pari vuotta aiemmin UKK-puistossa Manto-ojan tuvalla ja peitän ikkunat jolloin kämppään tulee mukava hämärä.


Postijoen latvan autiotupa.

Reittiviitat tuvan pihalla.

Retkipäiväkirjan kirjoitus kynttilänvalossa.


*          *          *


5. Päivä: Postijoenlatva - Vasarova - Martin Iskon Palo - Morgamojan kultala - Kapsuoja




Hiukan hyttysten häiritsemän yön jälkeen herään hämärässä tuvassa. Keli on kuitenkin aurinkoinen, vaikkei enää onneksi niin helteinen kuin aivan reissun ensimmäisinä päivinä. Tänään ei ole tiedossa niinkään jokien ylityksiä, mutta soita sitäkin enemmän. Arvelen päivästä tulevan melko pitkän.


Tuvalta lähdössä.

Suota ja taivaanrannan tuntureita.

Kello tulee 12...

Puolen päivän aikaan saavun ennakolta hankalimmaksi arvioimalleni suolle. Maaperä on paikoin vetinen ja kulkukelvoton, mutta kartan mukaan ylityskohtakin pitäisi löytyä. Lähden yrittämään yli aika läheltä avovettä. Ensimmäisellä yrittämällä pääsen muutaman kymmenen metriä, mutta suo muuttuu aina vain upottavammaksi ja vetisemmäksi.  Lopulta eteenpäin jatkaminen alkaa vaikuttaa liian riskialttiilta ja päätän palata takaisin. Suon laidalta on hankalahkoa nähdä mistä olisi hyvä kulkea.


Vetisellä suolla.

Lähden etsimään parempaa ylityspaikkaa, mikä löytyykin hiukan hakemalla. Suo upottaa, muttei liikaa, ja niinpä pääsen sen poikki kuivalle maalle. Ehdin jälleen käydä mielessäni vaihtoehtoja siltäkin varalta, ettei suo ole lähimaastosta ylitettävissä.


Suota ylittämässä.

Kuljen metsäisiä vaaroja ylös ja alas, sekä ylitän soita jotka ovat kuitenkin huomattavasti edellistä helpompia. Jossain vaiheessa saavun suolammelle, jota en löydä kartasta. Pohdin olenko kävellyt harhaan. Tarkistan gps:stä koordinaatit ja se näyttää minut juuri siihen kohtaan missä olen kuvitellutkin olevani. Olen pyrkinyt kulkemaan suoraan itään ja huolimatta soiden kiertelyistä ja metsäisestä maastosta, gepsi kertookin minun liikkuneen lähes viivasuoraan. Ymmärrän, että vähäiset suolammet eivät välttämättä näy kartassa, vaikka se koon puolesta olisikin mahdollista.


Taukopaikka kelorungolla.

Suolammen pohjoisreuna on ylityskelpoinen ja jatkan ylös rinteelle. Maisema aukeaa hiukan, ja äkkiä näen tunnistettavia maastonkohteita, mukaanlukien Vasarovan kivikkoiset huiput. Vilkaisen karttaa ja päätän kulkea pohjoisemman huipun kautta kiertääkseni suot, jotka erottavat Vasarovan Martin iskon palosta. Kuljen eteenpäin ja nousen avonaisempaan maastoon. Vasarovalla pysähdyn ruokatauolle ja tarkastelemaan maastoa eteenpäin.


Lounas/kahvitauolla.

Räkkää on täällä huomattavasti vähemmän. Syön rauhassa ja katselen ympärilleni. Äkkiä huomaan koivikon välistä alle sadan metrin päässä jyrkästi kohoavan kivikkoisen kukkulan. Vasarovan huippu on aivan vieressä. Päätän käydä katsomassa sen huipulta tulevaa maastoa.


Kohti Vasarovan huippua.

Vasarovalla 1

Vasarovalla 2

Vasarovalta näen kahtena edellispäivänä kulkemaani maastoa, sekä seuraavan kohteeni, Martin iskon palon avoimen laen. Maisemat ovat yllättävän hyvät näinkin matalasta maastonkohdasta. Hetken kuvaustauon jälkeen lähden laskeutumaan kohti itäpuolella virtaavaa jokea. Ylittäessäni jokea edeltävää suoaluetta, näen jo kaukaa jokirannassa kohoavat hiekkavallit.


Valtauksella.

Saavun minun karttaani merkitsemättömille rakennuksille, joiden tuntumassa maata on käännetty, agregaatti huutaa ja telaketjukaivuri kaivaa hiekkaa. Otan purosta vettä ja jatkan pikaisesti matkaa. Viiden päivän jakso erämaassa muita ihmisiä näkemättä katkeaa kullankaivajien valtauspaikoille. Aloitan nousun Martin iskon palolle.


Nyt jo kansallispuiston perusosassa.

Martin Iskon palon "lentokenttä".

Huipulla on pieni rakennus, jota luulen ensin huoltorakennukseksi. Lähempänä huomaan kuitenkin kyltin oven yläpuolella. Mieleeni palautuu joskus lukemani juttu Karhukorhosesta ja hänen kirjastostaan.


Karhukorhosen kirjastolla.


Kirjaston tarjontaa.

 Käyn laittamassa nimeni vieraskirjaan ja otan pari valokuvaa. Näen että saman päivän aikana kirjastolla on vieraillut naapuripaikkakuntalainen. Lähden jatkamaan kohti Morgamojan kultalaa. Tarkoituksenani on kulkea Martin Iskon palon kylkeä lähellä purouomaa, jonka toisella puolella kohoavat Petronellan kukkulat. Maasto on kuitenkin hankalakulkuista ja ajaudun lopulta jokiuoman pohjalle.



Jokivarressa paikoin kaunista...

...mutta hankalakulkuista.

Nousen ylös ahtaasta ja kivikkoisesta purouomasta ja nousen Petronellan kukkuloiden rinteelle. Siellä tavoitan polun jota seuraan viimeiset metrit autiotuvalle.


Morgamojan kultala.

Lukittu saunarakennus.

Autiotuvan puoli on suljettu kävijöiltä ja jään nuotiopaikalle laittamaan päivällistä. Minun lisäkseni paikalla on Karhukorhosen kirjaston vieraskirjasta bongaamani naapuripaikkakunnalta kotoisin oleva kulkija. Vaihdamme ajatuksia ja kokemuksia vaellukseen liittyen. Ruokatauko sujuu mukavasti jutellessa. Puoli yhdeksän aikaan päätän vielä siirtyä Kapsuojan telttapaikalle reilun kolmen kilometrin päähän.


Polulla.

Päivälle on kertynyt pituutta ja mikä pahinta, kengät ovat jossain vaiheessa päästäneet veden läpi. Tämän seurauksena jalat ovat hiertyneet rakoille ja kävely tuottaa hiukan tuskaa. Arvelen jättäväni seuraavana päivänä Morgam-Viipuksen huiputuksen väliin ja tekeväni vain lyhyen polkumarssin. Telttapaikka on tyhjä kun saavun sinne. Huollan jalat, laitan leirin pystyyn ja painun melko nopeasti nukkumaan.


Leiripaikka.

Jalkojen huoltoa.


*          *          *


6. Päivä: Kapsuoja - Morgam-Viipus - Ravadasjärvi






Nousen ylös puolenpäivän aikaan sateen lakatessa. Olen jatkanut unia pariin kertaan kuullessani ropinan teltan katossa ja nyt olen nukkunut kellon ympäri. Tänään aion tehdä vain lyhyen siirtymän polkua pitkin, enkä pidä kiirettä aamutoimissa.


Sateisessa säässä.

Teltan kuivausta.

Itse tehty telttakaari.

Itse tehty ja alkuperäinen.

 Istun telttapaikan tukkipöydän ääressä pitkään aamukahvia nauttien ja kirjaa lukien. Lopulta joskus kolmen jälkeen lähden siirtymään Kultahaminaan.

Aamukahvia ja kartanlukua.

Kiireetön aamu.

Vihdoin matkaan.

Kultahaminaan on vain puolentoista kilometrin matka ja kulku päättyy ennenkuin ehtii oikein alkaakaan. Tuvalla on edellispäivältä tuttu mies, Jukka ja juttelemme jälleen niitä näitä. Puhumme myös vieressä kohoavan Morgam-Viipuksen huiputuksesta ja innostun asiasta siinä määrin, että päätän sittenkin käydä mutkan sen laella.


Kultahaminan autiotupa.

Kota.

Lemmenjoki.


Vieraskirjan mukaan kaikki halukkaat eivät ole kesän aikana onnistuneet nousemaan kansallispuiston korkeimmalle tunturille, Morgam-Viipukselle. Esteeksi on muodostunut Lemmenjoki, josta sopivaa ylityspaikkaa ei ole aina löytynyt. Jukan mukaan ainakin hiukan kauempaa poroaidalta ylityksen pitäisi onnistua helposti. En kuitenkaan lähde kiertämään ihan sinne saakka, vaan hakeudun joelle heti kun vetinen ja pusikkoinen maasto sen sallii. Osun hiekkatörmälle josta päätän kokeilla ylitystä.


Lemmenjoesta yli.

Alun jälkeen virta voimistuu ja syvenee. Vaellussauvat tärisevät veden voimasta ja vettä on lähes nivusiin. Yli toki pääsen, mutta päätän silti paluumatkalla haeskella hiukan helpompaa ylityspaikkaa. Itse nousu kestää tunnin verran, eikä ole vaikea vaikka laittaakin hiukan hengästymään. Lännestä saapuva suuri saderintama laittaa kuitenkin kiirehtimään. Jos kyse on ukkospilvistä, en halua olla huipulla niiden tullessa kohdalle.


Morgam-Viipuksen rinteillä.

Nousen huipulle sinne vievää polkua, joka tekee lopussa vielä ylimääräisen kaarroksen kulkien loivempia kohtia rinteestä. Kävellessäni tajuan taskuun laittaneeni puhelimen kastuneen ylityksessä. Irrotan puhelimesta kannen ja akun ja pidän niitä kädessäni loppumatkan huipulle koettaen saada niitä kuivumaan.


Järkkäriselfie. Taustalla Morgam-Viipuksen rinne.

Huipulle vie polku.

Huipulla pidän lyhyen patukka ja kuvaustauon. Päälle vyöryvä saderintama laittaa pitämään kiirettä. Puhelin käynnistyy, tosin näyttö on täysin sumuinen. Onnistun lähettämään yhden viestin, mutta toisen lähteminen kestää ja lopulta epäonnistuu kun puhelin sammuu. Taivaalta putoavat ensimmäiset pisarat kun lähden puolijuoksua alaspäin, oikaisten polunmutkan laskeutumalla jyrkähköä kivikkorinnettä.



Morgam-Viipuksen huipulla.




Saderintama lähestyy.


Säikähtänyt riekko.

Vesisateessa.

Alaspäin...
Ehdin pois kivikkorinteeltä ennen sadetta, mutta sitten alkaa vettä tulla ja tuleekin ihan kunnolla. Mitään kuorivaatteita ei mukana ole, vaan sade kastelee läpimäräksi. Kameralaukussa on onneksi kiinteänä sadesuoja joka säästää kameran pahimmalta vedeltä. Lemmenjoelle saapuessani löydän kohdan, jossa virta on jakautunut useampaan haaraan. Yhden yli menee kuin tukkisumasta rakentunut silta. Ennen sitä, onnistun kuitenkin kastelemaan kenkäni, kun ohut runko hajoaa jalkani alla. Tukkisuman ylitys sujuu helposti, mutta seuraava joen haara, jossa on apuna puoliksi veden alle painunut runko vaatii hiukan tasapainoilua. Viimeinen onkin sitten jo helposti kahlattavissa.


Kolmas haara...

...ja neljäs.

Rantapusikossa jalka uppoaa vielä soiseen lampareeseen ja sandaali irtoaa jalasta. Se kuitenkin löytyy mudasta käsikopelolla. Kultahaminan autiotupa on tyhjä kun pääsen takaisin sen suojiin. Vaihdan kuivaa ylle ja syön myöhäisen päivällisen. Koska ylihuomenna pitäisi olla jo autolla, viivyn tuvalla vain hetken ja lähden iltakymmenen aikoihin siirtymään vielä kohti Ravadasjärven tupaa.


Iltalenkillä.

Vedestä ei ole pulaa, eikä räkkä vaivaa!


Ravadasköngäs
Matkaan menee vajaa puolitoista tuntia. Hiukan innotonta kulku on alkuyöstä, polkua seuratessa. Hienonhieno Ravadasköngäs jää tällä kertaa melko vähälle ihailulle, kun kävelen sen ohitse napaten matkalla vain pikaisesti pari kuvaa. Kun saavun autiotuvalle puolen yön tienoilla, tilanne siellä on paras mahdollinen: toisella puolella nukkuva vaeltajaporukka on lämmittänyt oman tupansa lämpöiseksi, kun taas toinen puoli on tyhjä ja kylmä. Vien märät kamppeet lämmitetyn tuvan puolelle varoen herättämästä nukkuvia vaeltajia ja levitän oman makuupussini tyhjän tuvan puolelle.

Ravadasjärven autiotuvalla.

Öinen Ravadasjärvi.



*          *          *


7. Päivä: Ravadasjärvi - Maarestatunturit - Searitjaroaivi




Tänään alkaa jo siirtymä kohti Angelin tietä ja sen varressa odottavaa pyörää, mutta vielä riittää näköaloja tällekin päivälle. Maarestatunturit ovat itse asiassa alue, jonka kaikkein eniten olen odottanut tällä reissulla näkeväni. Keli vaikuttaa aamusta erittäin hyvältä maisemien katselun suhteen.

Hiukan kuivemmat kengät.

Ravadasniemen nuotiopaikalla.

Päivän ensimmäinen pätkä on hiukan puuduttavaa polkumarssia Ravadasniemen nuotio- ja telttapaikalle, jossa kevennän varustusta. Tästä jatkan Davit Ravadas jokea seurailevaa polkua aina Peuranampumapään juurelle. Yksi pariskunta tulee vastaan ja he ovatkin ainoat ihmiset, jotka näen merkityn ympyräreitin ulkopuolella koko vaelluksen aikana.


Davit Ravadasjoen varrella.

Lounaspaikka.



Kahvia!

Tunnin tauon jälkeen nousen Peuranampumapäälle, josta aukeavat todella upeat näkymät niin Ravadasjärvelle, kuin ympäröiville tuntureillekin. Tämä Ravadasjärvi on se tuntureiden sylissä lepäävä vesi, josta Davit Ravadas -joki könkäineen kaikkineen saa alkunsa. Sama nimihän on annettu myös yhdelle Lemmenjoen leveämmistä suvantokohdista, jonka rannalle rakennetulla autiotuvalla olen edellisyön viettänyt. Käytän hetken aikaa kuvaamiseen ja maisemien ihailuun.


Peuranampumapäällä.

Alhaalla Ravadasjärvi.

Peuranampumapäältä jatkan kohti Maarestatuntureita kiertäen Vuonjasoaivin huipun länsipuolelta. Maasto on todella hyväkulkuista tunturinummea ja keli kulkemiseen lähes täydellinen.


Kohti Maarestatuntureita.

Poron raato.

Tauon paikka.

Käyn Maarestatuntureiden molemmilla huipuilla, jotka kartan mukaan ovat suurin piirtein yhtä korkeita. Alueen maisemat ovat juuri niin hienoja kuin olen odottanutkin. Kameran akku ja muistikortti alkavat kuitenkin olemaan lopussa, joten kuvausta pitää jo alkaa rajoittamaan.


Maarestatunturin huipulla.

Maarestatuntureiden maailmaa.

 Hiukan kivikossa kiipeilyltä intoa vievät melko pahasti rakoille menneet jalat. Pohdin, että tämä voisi olla viimeinen reissu näillä jo alusta asti liian pieneksi todetuilla vaelluskengillä. Syön patukkaa ja rusina-pähkinää huipulla, jonka jälkeen lähden laskeutumaan alas tunturin itäpuolella kulkevan joen varteen. Jokivarressa syön sitten päivällisen ja tutkin kartalta päivän viimeistä etappia.


Päivällisellä.

Jatkan kulkua Buljahanoaivin ja Searitjanoaivin välistä rikkonaisessa maastossa, joka on täynnä jyrkkiä, muutamasta metristä kymmenmetrisiin nyppylöihin. Pohdin leiriytymispaikkaa ja päädyn lopulta laskeutumaan alas koillista kohti virtaavan puron varrelle. Sieltä löytyykin tasainen telttapaikka aika tasan niiltä kohdin johon olen viimeisen yön telttapaikkaa jo reissua suunnitellessani kaavaillut.


Telttapaikka jälleen omassa rauhassa.



*          *          *


8. Päivä: Searotjaroaivi - Sakiaselkä -Koskenniska





Vaelluksen viimeinen aamu koittaa sumuisena ja märkänä. Nousen jo puoli seitsemältä, sillä minun on tarkoitus ajaa kotiin vielä saman päivän aikana. Gps näyttää matkaksi Porttikoskelle yhdeksän kilometriä linnuntietä.


Kaikki jäljellä olevat eväät.

Leiriä purkamassa.

Sumu verhoaa suurmaiseman ja haittaa yllättävän paljon suunnistamista. Sakiaselälle saapuessani kierrän ensimmäistä kumparetta hiukan liian pitkään, ennenkuin tarkistan suuntani kompassista ja huomaan kääntyneeni jo suoraan itään. Ylitän seuraavan harjanteen, mutta tarkkaa sijaintia kumpareisessa metsämaastossa on vaikea varmistaa.


Metsää, suota ja mäkiä.

Tulen purolle, ja ylitän sen jälkeen kapean selänteen ennen seuraavaa puroa. Nyt tiedän olevani aikomallani reitillä. Juon reissun viimeiset kahvit tihkusateessa kaatuneella puunrungolla istuen.


Karhun tekosia?

Kerran vielä kahvia.

 Kuljen Närrivaaran kuvetta, joka onkin avonaista ja helppokulkuista maastoa. Tulen pienille lammille, kuten olen aikonutkin ja jatkan kivikkoisessa ja sammaleisessa maastossa koilliseen. Jätän kuitenkin katsomatta kompassia ja ajaudun kulkemaan hiukan liiaksi itään. Huomaan tämän jossain vaiheessa ja korjaan suunnan suoraan pohjoiseen. Melkein heti osun mönkijäuralle joka vie minut Angelin tielle. Tullessani tielle näen Porttikosken sillan alle viidenkymmenen metrin päässä.


Viimeiset kilometrit.

Haen pyörän Vaskojoen rantapusikosta ja jätän rinkkani tien sivuun odottamaan. Sitten poljen Angelintietä sen parikymmentä kilometriä autolle. Haen rinkan kyytiin ja käännän auton nokan etelään.


Pyörä on tallessa.

Reissun viimeisellä etapilla.


*          *          *

Loppupohdintaa.



 Tässä vielä pari ajatusta tämänkertaisesta vaelluksesta jälkikäteen pohdittuna. Ympyrälenkki onnistui jälleen hyvin pyörän avustuksella. Homma meni siis niin, että kiersin kävellen hevosenkengän muotoisen lenkin autolta pyörälle, josta sitten siirryin fillarilla takaisin lähtöpisteeseen. Tämä mahdollisti paremmin halutun lenkin kiertämisen kun esim. Vaskojoen ylityspaikkoja ei tarvinnut paluumatkalla miettiä. Muutenkin sain tällä tavoin rakennettua matkareitistä itselleni mielekkäämmän. Samanlaista systeemiä olen käyttänyt myös Haltin vaelluksella, jossa kuljin pyörällä välin Didnujoen parkkipaikka-Kilpisjärven Luontotalo. Kävellen parikymmentä kilometriä on päivätaival, mutta pyörällä (ilman rinkkaa) tunnin urakka.



Tämä oli ensimmäinen reissuni Lemmenjoen kansallispuistoon ja olin jo pitkään kartalta katsellut kohteita, jotka haluaisin nähdä. Maarestatuntureiden aluetta moni oli kehunut erityisen kauniiksi ja toisaalta myös rajaseudulla kohoavat Kietsimätunturit houkuttelivat. Kullankaivuualueita halusin lähinnä vältellä, vaikka vahingossa sellaiselle jouduinkin Martin Iskon palon takamailla. Samaten pyrin välttelemään merkittyjä reittejä ja ylipäänsä kulkijoiden eniten suosimia paikkoja. Alueen korkeimpana huippuna Morgam-Viipus oli kuitenkin yhtenä kohteena listallani siitä huolimatta, että se sijaitsee puiston perusosan ytimessä.



Kehittelin hiukan lyhyempiäkin reittivaihtoehtoja, mutta huomasin aina palaavani tähän  jo varhaisessa vaiheessa tekemääni suunnitelmaan. Ainakin tämän reissun perusteella ihmisiä kohtaa Lemmenjoen kansallispuistossa lähes ainoastaan merkityllä ympyräreitillä, mutta ei juurikaan tämän ulkopuolella. Itse olin kahdeksasta vaelluspäivästä kuusi muita ihmisiä näkemättä.



Vaellus oli mielestäni hyvin onnistunut ja antoi aika hyvän yleiskuvan Lemmenjoen kansallispuiston tärkeimmistä alueista. Tällä kierroksella pääsi myös kokemaan luontoa monipuolisesti; oli metsää, suota ja vaaroja, kuten myös järviä, jokien ylityksiä ja useita tunturinhuippuja.