torstai 28. maaliskuuta 2019

Saariselän kesässä (Saariselkä-Lupukkapää-Sokosti-Nattaset-Sompiojärvi)



 Jo kuudennen kerran vaelluskohteeksi valikoitui UKK-puisto, josta on vuosien kuluessa muotoutunut ehkäpä suosikkikohteeni Lapissa. Koko reissuun lähtö oli pitkään epävarmaa, kunnes sain lopulta rakennettua mielekkäältä tuntuvan reitin. Vaatimuksina oli päästä käymään Lupukkapään ja Terävänattasen huipuilla, ilman liiallista ennestään tuttujen maastojen koluamista. Niinpä aloituspaikaksi valikoitui Saariselän matkailukeskuksen laskettelurinne Iisakkipää ja päätepisteeksi Sompiojärvi. Näin sain myös pari muuta sopivaa kohdetta osumaan reitin varrelle. Tällä kertaa vaelluksella mukanani oli myös 360-kuvia ottava kamera ja sillä otettuja otoksia päätyi tähän blogikirjoitukseenkin. Kuvia voi käännellä laitteesta riippuen sormella tai hiirellä osoittamalla tai puhelinta kääntämällä.


*          *          *

Öisessä tunturissa



1. Päivä: Iisakkipää - Vellinsärpimä - Kivipää - Kivipään autiotupa


Saapuessani Saariselälle, ajan ensin Vuotson kohdalta kääntyvää tietä Sompion luonnonpuistoon, Sompiojärven rannalle, jonka rantapusikkoon kätken polkupyöräni. Tarkoitus on jälleen kerran hyödyntää fillaria siirtymässä reitin päätepisteestä aloituspisteeseen. Tämän jälkeen ajan auton Saariselälle ja jätän sen parkkiin laskettelurinteen juurelle. Ainoastaan poroja on paikalla katselemassa kun lähden illansuussa nousemaan Iisakkipään rinnettä rinkka selässäni.

Reissu alkaa.

Avotunturiin nousu on aina juhlahetki.
Iisakkipään huipulta jatkan lähes suoraan itään ja saavun noin tunnin helpon kävelyn päätteeksi polulle, sen ylittäessä Tammukkaojan. Ilma on todella hyvä kulkemiseen, eikä näin illasta enää mahdottoman kuuma. Muuten tulevien päivien lämpötilat kyllä hiukan mietityttävät. Etenkin edellisvuoden heinäkuussa, Lemmenjoen kansallispuistossa sijaitsevilla Kietsimätuntureilla kokemieni melkoisen tukalien helteiden jälkeen.

Purolla.

Saapuminen polulle.

Tammukkaojan nuotiopaikalla.
Loppumatkan Vellinsärpimän autiotuvalle seurailen polkua, joka kulkee tasaisessa mäntymaastossa.  Yllättävä havainto on se, että räkkää ei ole lainkaan. Ihmettelen onko tämä paikallista vai vallitseva tilanne koko alueella. Tuvalle saavun puoli kymmenen aikaan illalla, jolloin paikalla on yöpymisaikeissa pari fatbikeilla liikkeellä olevaa kaveria. Istun hetken aikaa nuotion ääressä fillaristien kanssa jutellen ja syön samalla iltapalan. Syötyäni päätän kuitenkin vielä jatkaa eteenpäin ja niinpä nostan rinkan takaisin selkääni ja lähden nousemaan ylös Kivipään rinnettä.

Vellinsärpimän autiotuvalla.

Jälleen liikkeellä.
Nousen paljakkaan ja kuljen luoteis-kaakkosuunnassa koko Kivipään tunturin ylitse. Maisemat yläilmoista etenkin idän suuntaan ovat hienot. Normaalin kenkien puristamisen lisäksi huomaan harmillisesti pientä vihlontaa oikeanpuoleisen polven ulkosyrjällä. Jonkinlaista ongelmaa polven kanssa on kevään aikana ollut muissa harrastuksissa ja pyrin nyt kävellessäni viemään rasitusta pois tältä alueelta parhaani mukaan.

Keskellä yötä tunturissa.

Kapustarinta ei jää huomaamatta.

Kuru jakaa Kivipään kahtia.

Huipulla.
 Huipulta laskeudun alas jatkaen edelleen kaakon suuntaan ja tähdäten kohti Lassinojanlampea. Saapuessani Kivipäältä laskevan puron varteen, näen hirviemän ja vasan parinkymmenen metrin päästä, näiden rynnätessä pakosalle minut huomattuaan. Seurailen puron vartta kunnes saavun lammen pohjoispäähän. Lammen pinta on tyyni kun kuljen sen itäreunaa polkua seuraillen kohti autiotupaa.

Maiseman värit kuin maalauksesta.

Seikkailut edessäpäin.
Jälleen polulla.
Saavun tyhjälle Kiviojan autiotuvalle puolen yön aikaan. Huomaan tuvan sijaitsevan todella hienolla paikalla, sillä lammen lisäksi horisontissa kohoaa juuri ylittämäni Kivipään tunturin laki. Lammesta laskevan puron vesi vaikuttaa riittävän puhtaalta juomiseen, vaikka ei olekaan kylmintä mahdollista. Koska kello on jo paljon, päätän yöpyä tyhjässä tuvassa. Peitän myös ikkunat parhaani mukaan, jotta aamuaurinko ei liian aikaisin pääsisi valaisemaan kämppää.


Kivipään autiotupa.

Veden haussa.


Ilta kynttilän valossa.


*          *          *

Siirtymätaipaleella 


2. Päivä: Kivipään autiotupa - Kulasjoki - Lankopää - Suomujoki - Kalavankanoja


Kämpän pimentäminen toimii jälleen hienosti ja nukun lähes puoleen päivään. Paikka Lassinojanlammen rannalla on todella upea ja niinpä en pidäkään mitään kiirettä. Vietän päivää rauhassa aamupalaa syöden ja kirjaa lukien ja käyn myös uimassa muutaman kerran. Vesi tuntuu todella virkistävältä, sillä lämpötila on hellelukemissa.



Autiotupa sisältä.
Räkkä ei edelleenkään vaivaa, mikä on erityisesti helteiset olosuhteet huomioonottaen erittäin hyvä asia. Ampiaisia on selvästi tavallista enemmän, kuten on ollut ilmeisesti kaikkialla Suomessa tänä kesänä, mutta niistä ei juuri haittaa ole. Räkänkin poissaoloa merkittävämpi asia on, että toisia retkeilijöitä ei paikalla näy koko sinä aikana, jonka tuvalla vietän. Vieraskirjan mukaan kävijöitä on yllättävän harvakseltaan. Kivipään autiotupa lähiympäristöineen vaikuttaakin kaikin puolin ihanteelliselta paikalta kesäpäivän viettoon. 

Hellepäivän viettoa Kivipään autiotuvalla.

Lassinojanlammen vesi on kirkasta.
Pihapiiri.

Aamupalaa...

...ja kahvia!
Päivän aikana on tarkoitus tehdä siirtymä puiston perusosasta sen erämaaosaan. Lännessä tämä raja myötäilee Suomujokea, jättäen sen luikertelemaan niukasti perusosan puolelle. Nostan rinkan selkääni vasta kolmen aikaan iltapäivällä. Seurailen ensin pari kilometriä kämpältä lähtevää polkua puiston rajan tuntumassa, kunnes poikkean siltä lähtiessäni kiertämään vaaran kuvetta etelän suuntaan. Vaaran päällä alitan poroaidan, jonka jälkeen laskeudun alas Kulasjoelle. Se on helppo ylittää jopa ilman kenkien vaihtamista. Tänä kesänä on koko maassa ollut hellettä, eikä Lappi todellakaan ole poikkeus. Nesteytyksestä huolehtiminen on jälleen erityisen tärkeää.

Vetisempää maastoa.

Poroaidasta ali.


Helppo kahlaus Kulasjoella.

Tarkoitus on käydä ohikulkiessa Lankopään huipulla, ja niinpä kaarran ylityksen jälkeen ensin lounaaseen maaston muotoja myötäillen. Sitten lähden nousemaan Lankopään huippujen välistä ylöspäin, kunnes kiipeän lopulta sen eteläiselle laelle. Vaikka kello on jo iltaseitsemän, on vielä todella kuuma. Niinpä käyn kastautumassa huipulla olevassa pienessä lammessa. Harvoin on uiminen tuntunut yhtä hyvältä.

Jälleen avoimeen maastoon.

Poron tuijotus.


Lankopään huipulla.


Uimaan!

Lankopään huipulta on ihan hienot maisemat ja jään hetkeksi niitä ihailemaan. Olen tällä tunturilla ensimmäistä kertaa ja niinpä otan kartan ympäristön tunnistamisen avuksi. Saariselän tuntureita on aina mielenkiintoista katsella uudelta suunnalta. Vettä on sen verran mukana, että keittelen myös huippukahvit.





Vettä, tunturia ja taivasta...

Huippukahvilla.

Etelässä siintää yksi reissun tavoitteista: Nattastunturit.

Laskeudun alaspäin kohti Suomujokea kiertäen Karunaslaavun rinteen sen eteläpuolelta. Saavun Suomun vartta kulkevalle polulle ja siirryn suoraan joen rantaan etsimään ylityspaikkaa. Sitä ei heti löydy ja niinpä pohdin vaihtoehtoja. Yksi mahdollisuus on lähteä kulkemaan  jokea alavirtaan ja etsimään ylityspaikkaa. Muistan Suomun joskus näiltä main ylittäneeni ja arvelen sopivan paikan löytyvän ennen pitkää. Huomaan kuitenkin olevani hyvin lähellä Lankojärveä ja lopulta päätän kiertää Lankojärven eteläpäässä olevalle kahluupaikalle. Tämä tietää pientä ylimääräistä lenkkiä, mutta samalla kuitenkin varmaa ylityspaikkaa.

Alas Suomujoen laaksoon.

Mäntymetsässä.

Lankojärven joutsenet.

Vain kymmenen minuuttia kuljettuani saavun Lankojärven autiotuvan pihaan. Kämpän ulkopuolella on tusinan verran rinkkoja rivissä ja pihalla lähes kymmenkunta telttaa. Kello lähestyy kuitenkin jo puoltayötä ja niinpä saan syödä iltapalan yksin tuvan nuotiopaikalla istuen. Syötyäni jatkan eteenpäin kahlaamolle, jossa vettä on syvimmillään vain polveen. Vastarannalle päästyäni, kuivattelen jalat ennenkuin jatkat tulosuuntaani joen itäreunaa.


Lankojärven autiotuvalla.

Rautuojan tulipaikka ja kahlaamo.

Helppo ylitys, mutta vaatii kenkien vaihdon.
 Polku häviää paikoin näkyvistä enkä jaksa ryhtyä etsimään sitä uudelleen. Nousen hiukan ylemmäs rinteeseen ja kaarran poispäin joelta. Saavun Kalavankanojan varteen ja alan pohtia tarkkaa sijaintiani. Tarkoitus on seuraavana päivänä lähteä seuraamaan ojan keskimmäistä haaraa ja yritän päästä selville olenko vielä päähaaran varressa vai onko puro jo tällä kohtaa jakautunut. Jätän rinkan ojan varteen ja lähden kartan ja kompassin kanssa vilkaisemaan löytyykö sivuhaara pohjoisempaa. Kuljen turhankin kauan, parinkymmentä minuuttia koilliseen, todetakseni jättäneeni rinkan jo haaroiltaan yhtyneen puron varteen. Palaan takaisin, mutta joudun hiukan taitelemaan soisessa ja kuoppaisessa maastossa ennenkuin pääsen rinkalleni.

Polku jäi jonnekin...

Muutama lakka löytyy.
Käyn tuttuun tapaan koemakaamassa puron läheisyydessä varvikosta potentiaalisia telttapaikkoja. Sopiva löytyy, mutta samalla huomaan pudottaneeni kompassin jonnekin. Katselen kulkemaani maastoa, mutta en onnistu löytämään sitä. Pohdin, onko kompassi pudonnut puroa ylittäessäni tai suomaastossa mättäillä hyppiessäni. Kello on kuitenkin jo paljon ja päätän ottaa varakompassin käyttöön ja laittaa leirin pystyyn. Puran rannenarun kiinnittääkseni siihen kompassin. Vaikka pidän karttaa ja kompassia yleensä jopa tauoilla narulla kiinni rinkassa, pyrin olemaan jatkossa vielä tarkempi niiden säilytyksen suhteen. Väsyneenä ei tahdo aina paraskaan huolellisuus auttaa.

Varakompassi käyttöön.

Telttapaikka.


*          *          *

Helteinen Lupukkapää



3. Päivä: Kalevankanoja - Lupukkapää - Lupukkalampi


Vain kolmisen tuntia nukuttuani herään siihen, että aurinko paahtaa teltan kuumaksi. Tämä siitä huolimatta, että edellisiltana pyrin pystyttämään teltan suojaan aamuauringolta. Asettelen kaiken mahdollisen teltan päälle suojaksi paahteelta ja onnistun nukkumaan kuumuudessa vielä toiset kolme tuntia. Puoli kymmeneltä on kuitenkin jo pakko nousta ulos teltasta. 

Puuron laitossa.

Aamukahvilla
 Tämän päivän ohjelmassa on toinen reissun päätavoitteista, Lupukkapää. Sen liki 620-metristä huippua on tullut ihailtua edellisillä retkillä Sokostin ja erityisesti Luirojärven suunnasta useaan otteeseen. Viimeksi vuonna 2011 kuljin aivan Lupukan pohjoispuolelta, tunturin "juuria" itä-länsisuunnassa ylittäen. Tällä kertaa on kuitenkin tarkoitus lopulta käydä itse mäen päällä. Näin jälkikäteen voi todeta, että huolimatta siitä, että kolmannen päivän matka oli kilometreissä mitattuna hyvin lyhyt, muodostui päivästä ehkäpä reissun raskain.


Joki haarautuu toistamiseen.
Tarkoitus on seurata ojan pääuomaa aina Juromapäiden pohjoispuolitse avotunturiin saakka. Joen haarautuessa useaan otteeseen ja osuessani kartassa näkymättömän lammen rannalle, saan jälleen olla tarkkana ettei tulisi kauheasti ylimääräisiä lenkkejä. Suunnistus sujuu kuitenkin lopulta helposti ja pian maasto alkaa kohoamaan. Joki tekee mutkan pohjoiseen ja pyrin välttämään ylimääräisen lenkin nousemalla ylemmän vaaran rinteeseen. On todella kuuma.

Näkymää lepotauolla.

Helppoa kulkumaastoa.
Näen jossain vaiheessa avotunturia edessäni ja lähden suoraan sitä kohden. Osun vielä purouoman läheisyyteen tunturikoivikon rajalla ja käyn katsomassa löytyisikö sieltä vettä. Totean puron kuitenkin kuivuneen helteiden aikana. Olen pyrkinyt erityisen hyvään nestetankkaukseen ja lisäksi kannan huomattavasti normaalia enemmän vettä mukanani. Tästä huolimatta tiedän jo nyt nestehukan iskevän päivän aikana. Avotunturissa ei ole minkäänlaista suojaa auringolta ja rinkka ja ylämäki laittavat hien virtaamaan entisestään. Nousu Lupukkapään läntiselle harjanteelle ei ole pitkä, mutta tuntuu  vallitsevissa olosuhteissa yllättävän raskaalta.


Kuivaa purouomaa.

Pieneksi vetäytynyt lampi, josta vesi ei jaksa enää virrata puroon. 

Avotunturissa maisemat ovat hienot ja kuljen Lupukan sivuhuippujen väliseen satulaan. Pakko on kuitenkin todeta, että kävely ei ihan kauheasti maistu, vaan mieluiten aikaa viettäisi lähinnä makuuasennossa. Niinpä hakeudun auringolta suojaan pienen kallioseinämän taakse ja suljen silmäni. Kun avaan ne hetken päästä, huomaan reilun puoli tuntia vierähtäneen. Tauon jälkeen jatkan Lupukan päähuipun juurelle, jossa maasto muuttuu kivikkoiseksi.

Avotunturissa jälleen.

Tauon paikka.

Kohti Lupukkapään korkeinta huippua.
 Jätän rinkan huipun pohjoispuolelle, paikkaan jossa kohoaa pari pientä mäntyä. Lähden päivärepun kanssa nousemaan kivikkorinnettä, mutta vilkaisen vielä pari kertaa taaksepäin hahmottaakseni paremmin rinkan sijainnin. Nousu ei ole paha, mutta kuumuus on ankara. Kastelen huivin lampareessa saadakseni hiukan viilennystä. Huipulla viivyn vain kymmenen minuuttia ottaen lähinnä pakolliset kuvat. Maisemat ovat kyllä upeat ja on mielenkiintoista nähdä Luirojärvi uudesta vinkkelistä. Olo on kuitenkin hiukan heikko ja siksi lähden pian alas huipulta. Tässä vaiheessa mietin hetken jopa koko reissun mielekkyyttä.


Viilentymässä.

Lupukkapään huipulla.

Maisemaa Sokostin ja Luirojärven suuntaan.






Ja takaisin alas.
Rinkka on tuolla jossain...
Hiukan joudun katselemaan rinnettä laskeutuessani rinkan sijaintia, ennenkuin vaellussauvojen suora linja erottuu kivisestä maisemasta. Pohdin kuinka pitkälle aion tänään vielä matkaa jatkaa. Aivan vieressäni muutama kymmenen metriä alaspäin välkehtii Lupukkalampi, mutta alun perin on tarkoitus ollut jatkaa pidemmälle. Lopulta päädyn kuitenkin muuttamaan suunnitelmaani ja leiriytymään lammen rantaan. Edellisen yön vähäiseksi jäänyt uni ja auringon paahde nestehukkineen vaikuttavat siinä määrin oloon, että arvelen paremmaksi pitää päivämatkan aiottua lyhyempänä.


Lupukkalampi.

Leiriä pystyttämässä.


Huolimatta pohjan mutaisuudesta, käyn uimassa lammessa pariin otteeseen ja nautin viilentävästä vedestä. Monissa puroissa vesi on ollut poikkeuksellisen lämmintä helteiden ansiosta, mutta lammen kaakkoispuolelta löydän ilmeisesti lähteestä laskevan puron, jonka vesi on jäisen kylmää ja kirkasta. Pyrin jälleen laittamaan teltan suojaan aamuauringolta, mutta en tiedä kuinka hyvin onnistun. Viimeinen merkintä päiväkirjassani tuolta illalta kuuluu seuraavasti: "... ja toivottavasti sää huomenna pilvisempi."

Viilentymässä.

Aurinko ei tahdo painua alas millään...

Sisäteltan kankaalla valoja ja varjoja.


*          *          *


Tunturikierroksella




 4. Päivä: Lupukkalampi - Ukselmapää - Paratiisikuru - Sokosti - Pälkkimäoja - Luiro

Herään aamulla yhdeksän aikaan ja olen kuulevinani ukkosen jyrähtävän. Hetken päästä tajuan, että telttakankaaseen ropisee pisaroita. Sade yltyy nopeasti ja avaan teltan oven vetääkseni rinkan absidin suojaan. Huomaan koko taivaan olevan harmaan pilviharson peitossa. Parempaa alkua päivälle en voisi kuvitella. Koko päivän pelkään pilvien väistyvän, mutta lopulta en aurinkoa tule enää koko loppureissun aikana näkemään. Sade loppuu ja alkaa uudelleen ja myös ukkonen jyrisee.  Niinpä jään vielä telttaan lepäilemään.


Kartanlukua teltassa.

Taivas pilvessä!

Nousen kymmenen aikaan, sateen tauottua ja puran leirin. Lähden jälleen liikkeelle ilman aamupalaa, jonka ajattelen syöväni läheisellä Pälkkimäojan laavulla. Nousen Lupukkapään itäisimmän harjanteen yli ja laskeudun tuttuun Maantiekuruun. Harvoin on sateinen keli tuntunut yhtä tervetulleelta kuin nyt.

Kuorihousut jalassa.

Vielä näkymää Lupukkalammen suuntaan...

...ja Maantiekuruun.
On todella virkistävää kulkea hiukan viileämmässä ja hapekkaassa kelissä. Saavuttuani harjanteelle, harkitsen hetken jopa nousevani kulkemaan vastapuoleiselle rinteelle, mutta päätän kuitenkin pysyä alkuperäisessä suunnitelmassani. Niinpä laskeudun alas Maantiekuruun ja lähden kulkemaan sitä etelään. Jo parin kilometrin jälkeen käännyn kohti itää, ja saavun hetken kuluttua Pälkkimäojan laavulle.

Maantiekurun polulla.

Pälkkimäojan laavu.
 Heitän rinkan selästäni ja ryhdyn laittamaan aamupalaa. Pian paikalle saapuu kaksi ensikertalaista Lapin vaeltajaa, sekä melkein heti perässä hiukan kokeneempi kaksikko, jonka vaellusharrastuksen ensi vaiheet ulottuvat aina 70-luvun puolelle saakka. Jutustelemme jonkin aikaa, vaihtaen kokemuksia niin menneiltä reissuilta kuin meneillään olevaltakin. Itse pohdin mielessäni päivän taivalta. Koska välitöntä sateen uhkaa ei näytä olevan, päätän lähteä käymään Paratiisikurussa päivärepun kanssa. Pakkaan tavarat rinkkaan, nostan sen laavun suojaan ja lähden matkaan kohti Siliäselkää.

Puronvartta ylös.

Maisemaa Siliäselältä

Paljakkaan päästyäni, näen retkeilijän hölkkäävän rinnettä alas minun suuntaani. Käy ilmi, että hän on partioryhmän vetäjä ja että kaksi partiolaista on joutunut joukosta erilleen. Mitään varsinaista hätää tilanteessa ei ole, mutta lupaan silti auttaa heidän etsimisessä. Palaamme ensin muun partioryhmän luo, joka on pienen matkan päässä odottelemassa ja lähdemme sitten kahdestaan johtajan kanssa kiertämään Siliäselän huippua. Huippu on hyvin laakea ja sen kaartuva rinne peittää nopeasti kohteet näkyvistä. Kierrämme huippua vastapäivään niin kaukana toisistamme, että näemme toisemme vain juuri ja juuri. Kierrettyämme huipun ympäri sen eteläpuolelle, ryhmänjohtaja tavoittaa tytöt puhelimella ja saamme paikallistettua heidät. Kohta löydämme retkeläiset rinteestä ja palaamme yhdessä muun ryhmän luo. Alun perin porukka on jakaantunut, kun kaksi partiolaista on tahtonut kulkea Siliäselän huipun yli, toisten kiertäessä rinnettä alempaa. Avoimessa, yksitotisessa maisemassa voi olla haastavaa sopia selkeää kohtaamispaikkaa ja niinpä ryhmät eivät heti löytäneetkään toisiaan. Yksin liikkuessa onkin se hyvä puoli, että aina voi ainakin väittää olevansa juuri siellä missä on ollut aikomuskin...

Partiolaisia on yhteensä vajaa kymmenkunta ja kuljen heidän kanssaan vielä Lumipäälle. Kerron heille omat kokemukseni reitistä Lumikurua myöten alas Muorravaarakanruoktulle, jossa heidän on tarkoitus tavata toista reittiä kulkenut ryhmä. Ovat kyllä niin mukavaa porukkaa, että alan ihan tosissani harkita itsekin partiolaisvaelluksiin osallistumista. Lumipäältä ryhmä jatkaa alas Lumikuruun ja itse lähden jatkamaan kohti Ukselmapään huippua.


Partioryhmä laskeutumassa Lumipään ja Ukselmapään väliseen satulaan.

Ukselmapäällä tuulee, kuten aina siellä käydessäni. Saan pari viestiä liikkeelle kotiinpäin ja lähden melko pian laskeutumaan alaspäin lännen puolelle Paratiisikuruun. Paratiisikurussa olen käynyt vain yhden kerran ja sekin tapahtui lokakuussa. Myöhemmillä reissuilla on ollut tarkoituksena kulkea kurun läpi uudelleen, mutta syystä tai toisesta tämä on jäänyt tekemättä. On mielenkiintoista päästä näkemään kuru vihdoin näin kesäaikaan.

Ukselmapäällä




Paratiisikuru on hieno kaikessa vihreydessään karuhkon kivierämaan keskellä. En laskeudu aivan lammelle asti, mutta sen verran kuitenkin, että näen kurun pohjalle saakka. Otan muutaman kuvan ja täytän juomapulloni Paratiisikuruun laskevasta purosta ja istun hetken näkymiä ihaillen.

Alas Paratiisikuruun.


Paratiisikuru heinä-elokuun vaihteessa.
Panoraamakuvaa.

Pysähdyksen jälkeen nostan repun selkääni ja suuntaan Ukselmapään kylkeä pitkin etelän suuntaan.
Tänään on sen verran virtaa, että päätän käväistä vielä Sokostilla. Näin saan myös päivälle mukavan ympyrälenkin, eikä tarvitse palata laavulle samaa reittiä kuin tullessa. Kuljen Lumipään yli ja Riitelmäpäiden huipun länsipuolelta, ennenkuin nousen ylös satulasta Sokostin harjanteelle. Tuuli voimistuu noustessani ylöspäin.


Helppokulkuista.
Riitelmäpäiden kuvetta.

Kivirakassa.

Hiukan puuduttavalta tuntuvan kivikossa talsimisen päätteeksi, nousen Sokostin huipulle. Huipulla tuulee jo niin voimakkaasti, että huippukivelle ei mielellään nouse edes seisomaan.  Tuttu maisema Luiron suuntaan on yhtä hieno kuin aina ennenkin. Sää ei kuitenkaan ole se kaikkein kuvauksellisin ja jälleen jää se onnistunut kuva huipulta ottamatta. Tähän tosin saattaa olla muitakin syitä kuin ainoastaan huono valaistus... Syön evääksi ottamani proteiinipatukat ja istahdan hetken huipulle rakennetun kivikehän suojassa.



Sokostilta Luiron suuntaan.



Kivikehän suojassa.
Viivyn huipulla vajaa puolisen tuntia, ennenkuin on jälleen aika jatkaa matkaa. Kuljen Sokostin harjannetta pohjoisen suuntaan. Tuuli on todella kova ja olen tyytyväinen kun pääsen terävimmän harjanteen kohdalla siltä suojaan jyrkänteen reunan taakse. Jatkan harjannetta aina Apujoukkojen vaaralle saakka. Vähän alkaa päivän pituus tekemään matkanteosta työmäistä, mutta loppuun asti askel on yllättävän kevyt.

Vielä näkymää Luiron suuntaan.
Kohti Apujoukkojen vaaraa.



Harjanteen suojaan tuulelta.
Lopulta laskeudun alas Pälkkimäojalle ja osunkin vain parinsadan metrin päähän laavusta, jossa rinkkani odottaa. Paikalla on myös vanhempi vaeltajakaksikko, joka on aikeissa jäädä laavulle yöksi. Syön iltapalaa jutustellen miekkosten kanssa, ennenkuin nostan vielä kerran tälle päivälle kantamuksen selkääni ja lähden iltayöstä kulkemaan kohti Luirojärveä.

Maisemaa Apujoukkojen vaaralta Lupukkapään suuntaan.
Mukavaa matkaseuraa.
En pysähtele matkan varrella, vaan kuljen paria valokuvanottoa lukuunottamatta koko matkan yhteen menoon. Idän puoleinen polku on paljon tallattu ja hyvässä kunnossa. Luirojärveä lähempää kulkeva on kuulemani perusteella puolestaan tällä hetkellä paikoin melko vetinen. Jaloissa tuntuu päivän aikana etenkin kivikossa kulkemani kilometrit; kantapäissä ja varpaissa on selvästi hiertymät. Jälleen kerran liian pienillä kengillä kulku kivikossa on rikkonut jalkojen ihon.

Polulla.
Saavun Sokostinojan varteen ja huomaan sen olevan täynnä hyviä telttapaikkoja. Päätän jäädä yöksi sen varteen Luirojärven sijaan. Näin vältän oletettavan ruuhkan Saariselän keskuspaikalla ja saan lisäksi puhdasta vettä aivan teltan vieressä virtaavasta purosta. Laitan leirin pystyyn noin sadan metrin päähän polusta tasaiselle kankaalle. Ennen nukkumaan menoa, huollan vielä jalkojani purossa.

Sokostinojalla

Telttapaikka.

Jalkojen huoltoa.


*           *          *


Saariselän poluilla



5. päivä: Sokostinoja - Luiro - Tuiskukuru - Kopsusjärvi

Päivä koittaa jälleen harmaana ja pilvisenä, kun puran leirin ja lähden kohti Luirojärveä. Vajaan vartin päästä saavun Rajan kämpälle, josta jatkan Hilltonin ohi saunalaiturille. Vaikka kello lähentelee jo puoltapäivää, tupien läheisyydessä on vaeltajaporukkaa ja Hilltonin seinustalla ainakin kymmenkunta rinkkaa. 

Luirolla.


Rajan kämppä

Hillton
Olen jälleen lähtenyt liikkeelle syömättä aamupalaa ja nyt syön sen pitkän kaavan mukaan Luiron maisemista nauttien. Puuron ja leivät syötyäni nautiskelen vielä pari kuppia kahvia, kuvaten ja kirjaa lukien. Aamupala venyykin parin tunnin mittaiseksi. Seuraan kuikan uintia tyynen järven pinnassa ja ihailen maisemaa, joka on kaunis siitä huolimatta, että sumu peittää Luiroa ympäröivien tuntureiden huiput näkyvistä.

Kahvi...

Rauhaisat hetket kahvikupin äärellä...



Kun lähden jatkamaan matkaa, huomaan että Luiro-joen yli kulkee silta. Viimeksi tästä kulkiessani vuonna 2012 kuljin Luiron yli kahlaamalla. Kuten yleensä, polkumarssi on hiukan puuduttavaa ja yritän keksiä ajatuksilleni jotain mielenkiintoista pohdittavaa. Kuten usein, päädyn tälläkin kertaa suunnittelemaan tulevaa blogitekstiä. Pidän yhden vartin tauon matkan varrella, ennen Tuiskukurulle saapumista. Kämpällä on alkuun melko hiljaista, mutta kahvitauon aikana muutama kulkija saapuu paikalle.

Luirojoen silta.

Polulla.

Saapuminen Tuiskukuruun.

Harvinaisten eliöiden kuvaamista. Edellisvuonna tulivat kuviin ihan yrittämättäkin.

Tauolla kahvia!

Matka jatkuu länteen ja tulen kohta metsästä aukeampaan, soiseen mastoon. Seuraamani polku kulkee Vintilätunturin eteläpuolitse, jonka jälkeen kaartaa luoteen suuntaan. En lähde tällä kertaa nousemaan Vintilätunturin huipulle, sillä tälle päivälle on vielä paljon kuljettavaa ja olen sitä paitsi aiemmalla reissullani tuon huipun jo nähnyt. Sateen uhka on ollut koko päivän ja taivaalta alkaakin pudotella pisaroita. En kuitenkaan vaihda heti hiostavaa kuoriasua ylleni, vaan jatkan edelleen t-paidassa.

Vintilätunturi edessäpäin.

Polulla.
 Olen valinnut seuraavan yön leiripaikaksi Kopsusjärven rannan. Niinpä aion hylätä polun Vintilätunturin huipun ohitettuani ja pyrkiä jyrkänteen eteläpuolelta Aitavaaralle ja sen yli järvelle. Kuljen polkua ehkä hiukan liian pitkälle, sillä erkaannuttuani siitä länteen, tulen jyrkänteen reunalle. Kierrän hiukan etelän suuntaan ja löydän laskeutumiskelpoisen kohdan. Aika jyrkää rinnettä joudun kuitenkin laskeutumaan sateen liukastamilla kivillä, ennenkuin pääsen alas kuruun. Huomaan kuitenkin, että joudun ylittämään vielä parikin jyrkkäseinäistä kumparetta, ennenkuin saavun tavoittelemalleni purolle.

Vaihteeksi kartanlukua.
Menee turhan jyrkäksi...

...tuosta jo pääsi.
Aitalampeen laskeva puro on niukasti liian leveä, jotta sen yli pääsisi hyppäämään ja samanaikaisesti liian syvä kahlaamiseen. Lisäksi pohja on sauvalla tunnustellen upottavaa maata. Löydän sammaleen peittämän puunrungon joka on kaatunut puron poikki ja päätän kokeilla ylitystä sen avulla. Runko onneksi kestää painoni ja pääsen sen avulla puron toiselle puolelle. Alkaa sataa kunnolla ja on aika kiskoa sadekamppeet niskaan. En silti valita, sillä otan huomattavasti mieluummin sateen, kuin ensimmäisten päivien tukahduttavan helteen.

Puunrunkosilta.

Kuorivaatetta päälle.
Lähden summittaisesti suunnistamaan kohti Kopsusjärveä länsi-luoteeseen. Jonkin ajan kuluttua tarkennan suunnistamistani, mutta virhe on kuitenkin jo tehty. Tunnin kulkemisen jälkeen tulen pienelle juyrkänteelle, josta näen suoaukean, pienen lammen ja sen takana kohoavan vaaran rinteen. Kopsusjärven pohjoispuolella on pieniä lampia, mutta tiedän heti olevani väärässä paikassa. Jo ensi silmäys karttaan osoittaa nykyisen sijaintini. Tarkistan arvioni vielä pariin kertaan, mutta se osoittautuu oikeaksi.

Poissa poluilta on mukavaa.

Väärällä lammella.
Päätän kulkea tarkasti lounaaseen kymmenen minuutin ajan, jonka jälkeen suuntaan suoraan länteen, kunnes tulen kohteeseen. Toteutan suunnitelmani ja noin kolmen vartin kuluttua saavun sumuisen Kopsusjärven rantaan lähelle sen pohjoispäätä. Kierrän järven rantaa vastapäivään ja tulen pian siihen laskevalle purolle. Puron varsi on pusikkoinen ja soinen, eikä kahlaaminen houkuttele. Kuljen pienen matkaa ylävirtaan ja löydän jälleen puunrungon joka vaikuttaa sopivalta ylittämiseen. Sade tekee rungon liukkaaksi ja aika tarkasti asetan askeleeni sitä ylittäessäni.

Saapuminen Kopsusjärvelle.

Puunrunkosilta 2.
 Puron ylitettyäni saavun pian hiekkarannalle, joka on varmasti aurinkoisella säällä upea paikka viettää aikaa. Nousen törmälle, jonka päällä on nuotio- ja telttailualue. Laitan leirin pystyyn ja syön pussiruoan vesisateessa kuusen alla. Paikalla ei ole minun lisäkseni muita. Pohdin kuinka erilaiselta paikka mahtaa tuntua hyvällä säällä ihmisvilinässä. 

Kopsusjärven hiekkarantaa.
Rannalla lojuu vanha vene.


Kopsusjärven nuotio/telttailualue.
Olen lopulta niin läpimärkä, että heitettyäni tarvittavat kamat telttaan ja pakattuani rinkan teltan absidin suojaan, heitän vaatteet pois päältäni ulkona ja siirryn vasta sitten telttaan sisälle. Minulla ei ole minkäänlaista pyyhettä mukanani, enkä halua käyttää viimeisiä kastumiselta säästyneitä vaatteitani itseni kuivaamiseen, joten makaan teltan lattialla odotellen ihon kuivumista. Vata sen jälkeen otan maakualustan alleni ja menen sisään makuupussin lämpöön.


Iltapalalla vesisateessa.

Sumuinen Kopsusjärvi.


*          *          *


Ruijanpolkua Nattasille




6. päivä: Kopsusjärvi - Nattaset - Sompiojärvi


Viimeinen retkipäivä koittaa sään puolesta parin edellisen kaltaisena. Tiedossa on polulla kulkemista lähes koko päivälle, sillä olen suunnitellut reittini Sompion luonnonpuiston läpi ja siellä kulku on sallittu vain sen ainoalla merkityllä reitillä, Ruijanpolulla. Jäljellä on kuitenkin muutakin kuin vain polkumarssia, sillä Sompion luonnonpuistoon tulemiselle on minulla hyvä syy. Toinen reissun pääkohteista odottaa vielä edessäpäin. Haluan kiivetä vuosia etäältä katselemani Nattasten tunturirykelmän korkeimmalle huipulle, Terävänattaselle. 

Ruijanpolku kulkee pohjois-eteläsuunnassa vajaan kolmen kilometrin päässä Kopsusjärvestä länteen. Lähden seuraamaan risteileviä polkuja tarkoituksena kulkea ensin vähän matkaa Kopsuojan vartta luoteeseen ja suunistaa sen jälkeen parin vaaran yli suoraan länteen. Näin pyrin välttämään Kopsusjärveen lännestä laskevan puronvarren soisen alueen. Lähden ensin väärälle polulle, mutta päätän kulkea sitä vähän matkaa nähdäkseni mahdollisesti Tammakkolammen laavun. Saavunkin viiden minuutin patikoinnin jälkeen laavulle, josta käännyn oikeaan suuntaan tarkkaillen enemmän ilmansuuntia kuin risteileviä polkuja. 


Tammakkolammen laavulla.

Kopsusoja.
Huomaan, että edellisyönä ylittämäni joki ei ollutkaan Kopsusoja, vaan Tammakkolammesta Kopsusjärveen laskeva puro. Nyt saavun ensin mainitulle ojalle ja ylitän jo kolmannen kerran peräkkäin puron puunrunkoa pitkin. Tulen kartassakin näkyvälle, selkeästi maastosta erottuvalle polulle. jota seuraan luoteeseen kymmenen minuuttia. Sen jälkeen poistun siltä suunnistaen suoraan länteen. Kuljen Kopsusvanganpään etelärinteitä ja näen suoalueet vasemmalla puolellani. Sitten nousen Peurapäälle, jonka korkeimmalla kohdalla Ruijanpolun pitäisi kulkea. Ilman kompassia kierrän kuitenkin jatkuvasti pohjoiseen ja ehdin jo pohtia olenko oikeassa paikassa, kun odottamaani polkua ei tule vastaan. Suunnan tarkistus kompassista ohjaa takaisin oikeaan suuntaan ja saavun viitoitetulle reitille.


Päivän ainoat kilometrin poluttomassa maastossa. 

Kuivaa lammenpohjaa.

Ruijanpolulla.
 Painelen polkua hetken aikaa vesisateessa, kunnes saavun lukitulle kammille, jonka nuotiopaikalle pysähdyn syömään aamupalan. Tarkoitukseni on ollut nauttia aamiaista Kaptukaislamman laavulla, mutta erehdyn luulemaan karttaa virheelliseksi karttamerkkien suhteen. Jatkaessani matkaa, saavun kuitenkin melkein heti hakemalleni laavulle ja ymmärrän, että näkemäni kammi puuttuu tästä kartasta kokonaan.

Lukittu kammi.

Kaptukaislammen laavu.
Matkanteko jatkuu sateisessa säässä, vaatteet toista vuorokautta märkinä. Saavun Sompion luonnonpuistot rajalle, josta merkkinä on luonnonpuiston logo kepinnokassa ja huonokuntoinen puupöllistä tehty laatikko, joka lienee joskus sisältänyt kävijävihkon. Luonnonpuiston puolelle siirtyminen ei ole mitenkään dramaattinen, sillä kansallispuistosta sinne kuljettaessa maisema ei muutu mitenkään. Toisin on, kun esimerkiksi talousmetsästä saavutaan suojellulle alueelle.

Ruijanpolulla on pitkospuita...

...ja sillat purojen yli.
Sompion luonnonpuiston rajalla.

Seuraavan suon poikki pitkoksia kävellessäni, aukeaa näkymä Nattasille. Kaksi huippua on näkyvissä ja tällä hetkellä ilman pilviverhoa. Sadepilvet liikkuvat taivaalla ja pohdin, milloin huiput katoavat pilven sisään. Hetken päästä saavun Terävä-Nattasen nuotiopaikalle, johon jätän rinkan odottamaan ja lähden kevyin varustein seuraamaan huipulle johtavaa polkua.

Nattaset. Oikealla Terävä-Nattanen.

Nuotiopaikalla.
Tihkusade jatkuu ja pilvimassat vellovat ympärillä. Kivikkoinen polku on merkitty puuvaarnoilla, joita seurailen ensin itään päin. Varsinainen tunturin rinne on lähes täysin rakkakivikkoa. Nousu on myös yllättävän jyrkkä ja sateen liukastamilla lohkareilla liikkuessa joudun usein ottamaan käsillä tukea. Pohdin huipulle nousemisen järkevyyttä näissä olosuhteissa, mutta päätän kuitenkin jatkaa. En usko, että tulen kovin pian uudelleen Sompion luonnonpuistoon. Kun pääsen huipulle, näen kuinka pilvet vyöryvät kohti. Vain hetkeä myöhemmin olen pilven sisällä ja näkyvyys on enää parikymmentä metriä. 

Terävä-Nattasen huipulla.

Pilvessä.

Alaspäin
En viivy huipulla kuin lyhyen hetken. Näkyvyys on siinä määrin heikko, että varmistelen jopa kompassista suuntaa, kun en merkkikeppejä näe. Päästyäni hiukan alemmaksi, pilviverho hälvenee osittain ja maisema avautuu. Pohdin hetken jopa takaisin huipulle palaamista, mutta jätän kuitenkin välistä. Olen kuitenkin tyytyväinen tähänkin; maisema on todella upea jo rinteestäkin katsottuna.

Nattasten rinteessä.

Lisää maisemia.


Varovaisen laskeutumisen päätteeksi pääsen takaisin nuotiopaikalle, jossa syön ja juon kahvit. Sitten nostan rinkan vielä kerran selkääni. Jäljellä on vielä reilun kuuden kilometrin verran talsimista polulla, ennen saapumista Sompion hiekkatielle. Polun kunto heikkenee selvästi etelään päin mentäessä ja myös rakenteet sen varrella ovat merkitylle reitille aika vaatimattomia. Jälleen liian pienissä kengissä rikki menneet jalat eivät hirveästi tykkää kivikkoisella polulla kulkemisesta, joten loppumatkassa on hiukan pakkopullan makua.

Silta Ruijanpolun eteläpäässä.

Viimeiset kilometrit.
 Kahdeksan aikaan illalla saavun tien varteen ja kävelen metsikön suojassa odottavalle fillarille. Piilotan rinkan tien varteen kuusen alle ja lähden sateessa polkemaan tämänkertaisen reissun viimeistä etappia. Pyöräilyyn vaihdan perinteisesti sandaalit jalkaan, mikä on todella helpottavaa jaloille. Poljen ensin parikynmentä kilometriä hiekkatietä, kunnes saavun Vuotsoon. Energiat alkavat olla aika vähissä, joten käyn tankkaamassa hiukan energiaa huoltoasemalla. Sitten jatkan E75:ttä pohjoisen suuntaan 40 kilometriä. Jossain vaiheessa alkaa sataa, mutta se ei tässä vaiheessa enää haittaa. Lauantai-ilta sujuu pyöräillessä ja lopulta puolen yön aikaan saavun Saariselälle. Tulen autolle melko väsyneenä ja lähden ajelemaan takaisin Sompiojärvelle. Joskus puoli kahden aikaan olen saanut rinkan kyytiin ja jään Sompiojärven rantaan yöksi auton takaosaan, johon levitän makuualusta ja vetäydyn makuupussiin.

Ruijanpolun päätöspisteessä.

Edessä enää pyörämatka.


*          *          *


Loppupohdintaa...



Tämä oli kuudes vaellukseni (tai oikeastaan seitsemäs, jos yhden yön reissu vuodelta 2009 lasketaan mukaan) UKK-puistoon. Yksi mieleisintä minulle reissuissa on päästä uusille paikoille ja vältellä etenkin aikaisemmilla reissuilla kulkemiani polkuja. Toisaalta kuitekin joskus paluu ennestään tutulle kohteellekin on mukavaa. Esimerkiksi Sokostilla olen käynyt kolmesti, mikä tosin johtuu ensisijaisesti sen keskeisestä sijainnista yhdistettynä sitten sen korkeuteen ja huipulta avautuviin maisemiin.





Heinäkuun helteet osuivat jälleen samaan aikaan vaellukseni kanssa ja tällä kertaa laittoi kyllä pohtimaan, voisiko mahdollista seuraavan vuoden vaellusta toteuttaa hiukan viileämpään aikaan. Syksy olisi tietysti ihanteellisinta aikaa maastossa kulkemiseen, mutta lomat osuvat parhaiten kesäkuukausille. Tällä kertaa kävi siinä mielessä tuuri, ettei räkkää ollut käytännössä lainkaan. Lisäksi kelit muuttuivat tasan reissun puolivälissä, jonka jälkeen homma helpottui huomattavasti. Tässä tapauksessa otin pilvisen ja sateisen sään huomattavan tyytyväisenä vastaan.











Tämänkertaisen vaelluksen reittivalinta oli erittäin onnistunut. Retken aloitus- ja lopetuspaikat olivat minulle ennestään kulkemattomia ja viikon varrelle tuli suhteellisen vähän edellisillä reissuilla kuljettua maastoa. Pitkään mielessä olleet Lupukkapää ja Nattaset tuli tällä reissulla käytyä, vaikka jälkimmäisellä huipulla pilvinen sää peittikin maisemat näkyvistä lähes kokonaan.




Lammet ja järvet ovat aina olleet mieleeni ja niitä tulee jopa hiukan bongailtua valluksilla. Monesti reittiä tulee suunniteltua siten, että pääsen kiertämään järven tai lammen kautta ja mahdollisesti leiriytymään sellaisen rannalle. Tällä reissulla kävin Lassinojan lammilla, Lupukkalammella, Luirojärvellä ja Kopsusjärvellä. Erityisesti ensin mainittu Lassinojan lampi ja sen rannalla oleva Kivipään autiotupa jäivät mieleen. Vaikka tupa sijaitsee puiston perusosassa, sinne ei johda merkittyjä reittejä ja on ehkä sen vuoksi hiukan hiljaisempi kävijämäärältään, mikä on aina positiivinen asia. Lisäksi pihapiiri lampineen on hieno ja lammen takaa, luoteessa erottuu Kivipään tunturin laki.


Pyörän käyttöön olen tykästynyt siirtymissä retken lopetuspisteeltä aloituspisteelle. Fillaria käyttämällä en ole sidottuna joukkoliikenteen aikatauluihin, puhumattakaan autonsiirrosta, mikä olisi yksinvaeltajalle melkoisen hintava vaihtoehto. Polkupyörällä kansallispuiston tai erämaaalueen reunaa polkemalla saa myös vielä uudenlaisen kuvan alueesta ja sen mittasuhteista. Tämä oli kolmas kerta kun käytin pyörää siirtymiin.


Huolimatta siitä, että pidän eniten yksin kulkemisesta, oli jälleen mukava kohdata muita kulkijoita ja viettää heidän kanssaan enemmän tai vähemmän aikaa. Parhaat kohtaamiset tuntuvat usein sattuvan aina muualla kuin aivan sen ruuhkaisimman autiotuvan laverilla, vaikka sellaiselta varmasti juttuseuraa halutessaan helposti löytäisikin. Lähtökohtaisesti pidän kuitenkin itse siitä, että pysyttelen hiukan kauempana ainakin yöpyessäni näistä suosituimmista kohteista.