torstai 31. heinäkuuta 2014

Pallas 2014: (Kerässieppi - Pahajoki - Rautulampi - Hannukuru - Nammalakuru - Sieppikero - Kerässieppi)





Markon kanssa Kebnekaiselle tehdyn vaelluksen jälkeen jäi vielä menohaluja ja niinpä päätin käydä vielä toisella lyhyehköllä kierroksella Lapissa. Koska vaelluksille tuli väliä vain muutama päivä, ei hirveitä haluja pitkään automatkaan kuitenkaan ollut. Niinpä päätin mennä siihen lähimpään patikoimisen arvoiseen Lapin kohteeseen eli Pallakselle. Koska Pallaksen perusreitti oli tullut melko tutuksi edellisillä vierailuilla, päätin kokeilla hiukan erilaista reittiä. Olikin juuri sopiva hetki ottaa käyttöön taannoin suunnittelemani ympyrälenkki, jossa Kerässieppi toimi retken alku- ja päätepisteenä.



*          *          *


1. Päivä : Kerässieppi - Pahajoki




Synkässä säässä, ukkosen jyristessä saavun Muonioon myöhään iltapäivästä. Sonkamuotkassa nautitun perinteisen 50 sentin munkkikahvin jälkeen ajan auton Kerässiepin tien varteen ja nostan rinkan selkääni. Ajatus on ensi alkuun pyrkiä länteen ja Pahajoesta yli. Koska on jo myöhä arvelen hakevani telttapaikan joen varresta. Patikalle päästyäni sade on jo loppunut ja ukkonenkin siirtynyt kauemmaksi.

Alkumatkasta poroaidalla.

Siitä kohti, mistä Raijanselän eteläreuna alkaa kohoamaan, kuljen sen poikki länteen. Saavun nopeasti rikkonaiseen ja pienipiirteiseen maastoon, jonka keskellä Pahajoki  kiemurtelee lukemattomin koukeroin. Pahaojan ylitystä olen etukäteen reittisuunnitelmaa tehdessä pohtinut ja se osoittautuukin hiukan haasteelliseksi. Joen varsi on pusikkoista ja vetistä, rantatörmät paikoin jyrkähköt ja virtaus melko voimakas. Lisäksi uoma on monissapaikon vähän turhan syvä kahlaamiseen. Jonkin aikaa joen vartta kuljettuani löydän kuitenkin kohtuullisen ylityspaikan. Vettä on melkein nivusiin asti ja lopussa joudun vielä taiteilemaan puoliksi veteen kaatuneen rungon yli kahlausta suorittaessani. Ehkäpä haastavin ylitys mitä olen Suomen puolella tehnyt.

Pahajoki ja ylityspaikka.

Vastarannalle päästyäni, nousen joen törmän päälle, josta löytyykin tasainen telttapaikka. Vaikka Pahaojan vesi ei kylmää ja täysin kirkasta olekaan, arvelen sen kelpaavan juomavedeksi. Pyrin kuitenkin juomaan sitä mahdollisimman vähän. Iltatoimia tehdessä ja telttaan siirtyessä sumu nousee ympäröivästä maastosta kietoen maiseman sisäänsä.

Telttapaikka Pahajoen rantatörmällä.



*          *          *


2. Päivä: Pahajoki - Könkäsentunturi - Ruototunturi - Outtakankielinen - Rautulampi



Yön aikana sumu on hävinnyt ja aurinko paistaa poutapilvien lomasta. Teen tavanomaiset aamutoimet, lukuunottamatta isompaa nestetankkausta. Vettä toki otan pulloihin mukaan, mutta toivon löytäväni puhtaampaa vettä piakkoin matkani varrelta. En viitsi juoda vettä Pahajoesta enempää kuin on pakko. Puolenpäivän aikaan lähden päivän taipaleelle, joka pitää sisällään niin metsää, kuin tunturinhuippujakin.

Villiä luontoa.
 Päivän ensimmäinen tavoite on kulkea pohjoiseen ja nousta Könkäsentunturille. Alkumatka taittuu tiheähkössä metsikössä melkoisessa kuumuudessa. Myös hyttysiä on ihan riittävästi. Kuljen ensin alamaissa, kunnes karttaa katsottuani korjaan suuntaani ja nousen ylemmäs rinteelle, saapuen lopulta Könkäsennenän vaaran laelle. Sen verran puusto harvenee, että erotan edessäpäin tunturin paljaan laen. Reilun kilometrin kuljettuani nousen avotunturiin ja saavuin Könkäsentunturin laelle.

Ensimmäinen laki saavutettu, toinen näkyy edessäpäin.

Huipulla navakka tuuli karkottaa räkän välittömästi. Pidän pienen huili- ja vesitauon tähystäen samalla taivalta eteenpäin. Sitten nostan jälleen rinkan selkääni ja lähden kohti Ruototunturia.



Takaisin alamaastoon.
 Alhaalla metsässä iskee jälleen melkoinen lämpö. Pidän kuitenkin ohuen takin ja verkkohatun ylläni. Räkkää on niin paljon, että jopa kuumuus on parempi vaihtoehto, kuin syötävänä oleminen. Eteen tulevat Vittavaaran ja Kuusivaaran pujottelen ensinmainitun oikealta- ja jälkimmäisen vasemmalta puolelta. Onnistun lopulta myös löytämään puhdasta vettä ja sitä myötä korjattua nestetasapainoa paremmaksi.

Soisessa maastossa.

Parin tunnin taivalluksen jälkeen saavun Ruototunturin laelle. Kontrasti metsän ja avotunturin kesken on yhtä suuri kuin edelliselläkin huipulla: metsässä vallinneen kuumuden jälkeen, kova tuuli joka ajaa räkän pois, mutta on niin kylmä että vedän takin ylleni. Maisema Ruototunturilta on upea ja vietän huipulla hyvän mittaisen tauon. Kahvin keittoon saakka vesi ei tosin harmillisesti riitä...


Ruototunturin huipulla.

Huipulta Pallaksen suuntaan.

Outakkan aavaa.
Sitten onkin vuorossa päivän viimeinen metsäinen osuus. Laskeudun alas jatkaen edelleen pohjoisen/koillisen suuntaan nyt kohti Ounastuntureiden eteläpäätä ja Outtakkan kuvetta. Selviän yhdellä pienehköllä suon kierrolla, ennenkuin pääsen jälleen kapuamaan rinteeseen. Nousen Outtakankieliselle ja siitä edelleen Putkivaaran ja Pikku-Outtakkan sivuitse länsipuolelta. Löydän vettä ja pidän myöhäisen päivällistauon. 

Outtakkan itäpuolisilla rinteillä.

Päivällisen jälkeenkin matkaa aikomalleni leiripaikalle on vielä useampi kilometri. Ilta-auringossa tummana hehkuvien pilvien maalaamaa maisemaa on hieno katsella, mutta muuten alkaa matkanteko hiukan jo puuduttamaan. Kulku käy vielä Rautuojan yli ja sitten Rautuvaaran kuvetta myötäpäivään kiertäen.


Porot harjanteella auringon laskiessa.


Lopulta saavun Rautuvaaran länsipuolella sijaitsevalle pienelle Rautulammelle. Idästä päin lampeen laskee kirkas puro, jonka varrelle pystytän teltan. Hiukan pitkäksi venähtäneen päivän jälkeen syön pikaisesti iltapalan ja painun makuupussiin.

Rautulammen leiripaikka.



*          *          *


3. Päivä: Rautulampi - Outtakka - Hannukuru



Taivas on aurinkoinen ja poutapilvinen vaelluksen kolmannen päivän aamuna. Rautulampi on maisemassaan ja rauhallisuudessaan kenties hienoin paikka, jossa olen Pallaksen alueella leiriä pitänyt. Koska tänään on vuorossa vain lyhyt siirtymätaival, päätän jäädä hieman pidemmäksi aikaa paikalleni nauttimaan hienosta päivästä.

Aamupäivä Rautulammella.

Made in heaven?

Vasta kolmen aikaa iltapäivällä puran leirin ja lähden liikkeelle. Nousen helppokulkuista Rautuvaaran rinnettä ylöspäin. Vaikka  alue on tuttu useilta edellisiltä vierailuilta, maasto näyttää tästä vinkkelistä siinä määrin erilaiselta, että voisi melkein kuvitella olevansa jossain ihan muualla kuin Ounastuntureilla. Laella keittelen ja syön lounaan maisemia ihaillen.

Kuvauksellinen poro.


Rautuvaaralla.
 Lounaan syötyäni laskeudun Rautuvaaralta alemmas Outtakkaan suuntaan, hiukan soiseen maastoon. Tuulenvireen heikettyä, hyttyset käyvät kimppuun. Eivät tosin likimainkaan niin häiritsevästi kuin edellispäivänä. Löydän vettä jostain Rautuojaan laskevasta pikkupurosta ja jatkan kulkuani kaakkoon. Vuorossa on nousu Outtakkalle.


Virkistäytymistä purossa.

Soisessa maastossa.




Hyvällä säällä Outtakka on mielestäni ehdottomasti parhaita näköalapaikkoja koko kansallispuiston alueella ja siksi en pidäkään kiirettä, vaan venytän taukoa kaikessa rauhassa. Lopulta hiukan ennen yhdeksää nostan rinkan selkääni ja laskeudun Pahakurun kämpälle. Pysähdyn hetkeksi jutustelemaan parin vaeltajan kanssa täyden tuvan nuotiopaikalla. Yöpaikan olen kuitenkin valinnut täksi yöksi saunomismahdollisuuden perusteella.


Outtakkan huipulla.

Blogin otsikolle uskollista retkeilyä.


Siirryn siis Hannukuruun, jossa pari telttaa on pystyssä niille osoitetulla alueella. Etsin omalle majoitteelleni aamuauringolta suojaisen paikan ja ruokailen saunaanpääsyä odotellessani. Erillinen telttailualue rajoittaa hiukan retkeilijän vapautta, mutta on kuitenkin ihan perusteltua suuren kävijämäärän aiheuttaman maastonkulumisen hallitsemiseksi. Puolenyön maissa pääsen saunomaan täysin omassa rauhassani. Haukkajärvessäkin käyn saunasta uimassa kolmesti.


Hannukurun sauna.

Yöuinnilla.




*          *          *



4. Päivä: Hannukuru - Nammalakuru



Nousen vasta puolenpäivän aikaan ja lähden iltapäivästä liikkeelle. Tänään on ohjelmassa reissun ainoa päivä Hetta-Pallas reitillä ja sitäkin vain lyhyehkö siirtymä, joten aikaa hienosta kelistä ja maisemista nautiskeluun on riittämiin. Siirryn ensin Ounas- ja Pallastunturien välissä sijaitsevan Suastunturin yli Suaskuruun, jonka pohjalla olevalla kodalla vietän lyhyen lounastauon.

Tuolta on tultu.


Hetta-Pallas reitillä on pitkospuut märemmissä paikoissa.

Lumikeron kyömy kohoaa edessäpäin.

Lounaalla.

Seuraavat 400 korkeuserometriä ylöspäin vievät Pallaksen pohjoisimman huipun, Lumikeron laelle. Matkalla vastaan tulee yksi ripariryhmä. Koska olen maisemien puolesta jälleen "mestoilla", on aika pitää tauko. Hakeudun laakean huipun itäpuolelle rinteeseen, sopivaan tuulensuojaan kallioportaan juureen. Onnistun kuitenkin kaatamaan kahvia varten kantamani vedet maahan ja joudun vedenhakureissuun. Kolmevarttiseksi venyneen patikan päätteeksi olen jälleen kahvinkeittopuuhissa rinkkani luona. Melko pitkälle alarinteeseen jouduin hakeutumaan, ennenkuin pieni puro, matalan pajukon seasta löytyi.

Kerrankin hymyilyttää kuvassa.
Vesi mukana kahvinkeitossa.

Hyvän mittaisen tauon jälkeen siirryn Montellin majalle, jossa nautin myöhäisen päivällisen. Sää pysyy jatkuvasti kertakaikkisen hienona.

Poroaidalla.


Huolimatta ruuhkaisuudestaan, olen valinnut Nammalakurun seuraavaksi yöpaikaksi, sillä haluan käydä katsastamassa metsähallituksen uuden autio-/varaustuvan. Uusi kämppä on sijoitettu toiselle puolelle kurua kuin vanha ja näkyykin sijaintinsa ja värinsä ansiosta kauaksi ympäröivään maisemaan. Sisäänkin käyn melko täyteen kämppään kurkistamassa. Vanhaan, hirsistään tunnelmallisesti harmaantuneeseen ja maisemallisesti aivan toista luokkaa olevaan tupaan verrattuna uusi on kuitenkin pieni pettymys, vaikka varmasti suurta kävijävolyymia palveleekin. Itse siirryn kuitenkin kurun vastakkaiselle rinteelle vanhan tuvan tietämille, josta löydän tasaisen paikan teltalleni.

Uusi tupa näkyy kauas.

Nammalakurun uusi autio-/varaustupa.

Telttapaikka.



*          *          *

5. Päivä: Nammalakuru - Keräskero - Palokero - Sieppikero - Kerässieppi






Herään yhdeksän aikaan, mutta sen lisäksi että yön on tuullut, nyt myös sataa. Jatkan unia vielä pari tuntia. Kun nousen teltasta sadepilvet ovat väistyneet ja keli näyttää paranevan. Kuivattelen telttaa puun oksalla samalla kun syön aamupalaa. Tänään on tämän vaelluksen vimeinen päivä ja suunta on kohti autoa ja Kerässieppiä. Vielä pääsee kuitenkin muutaman tunturin laelle kipuamaan. Ensimmäinen etappi vie Pikkuvaarojen kautta Keräskerolle ja sieltä edelleen Palokerolle.

Jälleen poissa polulta. Edessä päivän taivalta Keräskerolta länteen.

Keräskeron ja Palokeron välissä on hiukan soinen kuru, jonka poikki kulkeminen sujuu kuitenkin ongelmitta. Yksi suunnistusrastikin näkyy maastossa. Ilmeisesti Tunturisuunnistuksen peruja. Kurun jälkeen saavun lyhyen nousun päätteeksi Palokerolle.


Palokeron huipulla.

 Juomatauon jälkeen lähden jatkamaan matkaa. Jäljellä on vielä päivän korkein huippu, Sieppikero. Laskeudun alas komeaan metsään, joka on päiväkirjani mukaan "täynnä konkeloita, pystykeloja ja tuulenkaatoja". Kurun pohjalla Kortevuoma ei tuota kummempia ylitysongelmia. Nammalajoenkin kahlaan yli vaelluskengät jalassa. Hiukan tosin toinen kenkä kastuu, mutta sillä ei ole tässä vaiheessa suurempaa väliä.


Metsärinteessä.

Matkaevästä.

 Sitten on vuorossa reissun viimeinen nousu. Jonkin verran laittaa hengästyttämään, vaikka ei kovin pitkä olekaan. Suhteellisen lyhyen rupeaman jälkeen saavun tuulisen Sieppikeron upeisiin maisemiin. 


Sieppikerolla.


Vielä hienoissa maisemissa.

Löydän sopivan kallioseinämän selkäni taakse ja virittelen vielä kerran lounaan päälle kahvit. A.E. Järvisen Särkyvää kirkkautta on oikeassa ympäristössään. 

Reissun viimeiset kahvit.


Sitten on jäljellä enää siirtymä autolle. Osan matkaa kuljen löytämääni mönkijäuraa seuraten, osan omia polkujani. Sieppijärven tuntumassa joudun hiukan haeskelemaan reittiä soisessa maastossa. Poroaidan alituksen päädyn lopulta tekemään suon keskellä, mutta selviän kummemmin kastumatta. Lopun hillasuo pysäyttää kulkuni hetkeksi ja kerään "soiden kultaa" pienen purkillisen. Sitten saavun Kerässiepin tupien pihapiiriin, josta kävelen tien varteen autolle ja suuntaan kohto etelää.


Sieppijärvellä.


Reissusaalis.


lauantai 26. heinäkuuta 2014

Kebnekaise - 23.-26.7.2014 (Nikkaluokta - Kebnekaise - Kaffedalen - Tjäktjavaggi - Laddjuvaggi - Nikkaluokta)



Kesän ensimmäiselle vaellukselle sain retkiseuraksi syksyllä "vapautensa menettävän" veljeni Markon. Markolle homma tuli täytenä yllätyksenä, sillä vaelluksesta oli sovittu etukäteen ainoastaan tulevan vaimon kanssa. Niinpä sitten eräänä heinäkuun aamuna saavuin veljeni kotiovelle bestmanin ominaisuudessa ja annoin hänelle eteen Koilliskairan ja Kebnekaisen kartat.  Markon tehtäväksi jäi valita "polttari"kohde. Noin kolme tuntia myöhemmin istuimme sitten jo autossa matkalla kohti Ruotsin korkeinta huippua. Sää todella suosi meitä koko patikoinnin ajan ja reissu on jäänyt erityisenä mieleen. Osa vaellusmuistoista jäi jopa turhankin vahvasti elämään vaelluksen päätyttyä, sillä Markon kipeytynyt jalka muistutteli itsestään vielä useita kuukausia reissun jälkeen...

*          *          *


1. Päivä: Nikkaluokta-Kebnekaise tunturihotelli



Gällivaren leirintäalueella vietetyn yön jälkeen siirryimme autolla Kiirunan kautta Nikkaluoktaan. Taivas oli lähes pilvetön, kun nostimme rinkat selkäämme ja lähdimme paljon tallatulle polulle joka vie Kebnekaisen juurella sijaitsevalle tunturihotellille. Rinkkojen lähtöpainot taisivat olla siellä vajaan 20kg:n tienoilla.

Kaikki hauska edessäpäin.

Yhteiskuvat aika harvassa.

Itselleni aikaisemmalta vaellukselta tutuksi tulleella polulla oli normaali ruuhka vielä iltapäivästä ja koptereita lensi ylitse vähän väliä. Jos kopteria ei halua käyttää, mutta tahtoo lyhentää kävelyurakkaa Kebnekaisen juurelle, osa matkasta on mahdollista taittaa myös venekuljetuksella. Kun saavuimme muutaman kilometrin patikoituamme venelauturille, siellä olikin paljon veneeltä tullutta/venettä odottavaa porukkaa.

Me taivalsimme rauhallista vauhtia, ruoka- ja kahvitauot pitäen, nauttien maisemista Skandien vuoriston kietoutuessa ympärillemme.


Tauolla komeissa maisemissa. Duolbagorni taustalla.

Illan tullen saavuimme tunturihotellin läheisyyteen ja aloimme katsella telttapaikkaa. Sopivasti aamuauringolta suojaa antavien tunturikoivujen keskeltä sellainen löytyikin ja purokin virtasi lähellä. Keittelimme myöhäisen päivällisen ja painelimme pian telttaan nukkumaan. Seuraavana päivänä oli kuitenkin tiedossa huomattavasti vaativampi päivämatka.


Sopiva leiripaikka on juuri löytynyt.

*          *          *


2. Päivä: Kebnekaise fjällstation - Kebnekaise - Singivaggi




Aamu valkeni aurinkoisena ja lämpimänä retkemme toisena päivänä. Aamupalan jälkeen purimme leirin ja lähdimme liikkeelle. Ensin kuitenkin päätimme käydä katsomassa Kebnekaise fjällstationia - tunturihotellia, joka oli minultakin vielä näkemättä. Edellisellä reissulla en tullut kulkeneeksi hotellin ohi, kun laskeuduin Nikkaluoktan polulle suoraan tunturista.

Hotellilla tiedustelimme respasta huipun lumitilannetta. Saimme harmiksemme kuulla, että huippu oli jäinen ja nousu ilman jäätikkörautoja saattaisi olla mahdotonta. Pohdimme yhtenä vaihtoehtona jopa rautojen vuokraamista, mutta kaikki välineet olivat ryhmien käytössä, joten tämän vaihtoehdon saattoi unohtaa.


Kebnekaisen tunturihotellilla.

Telttoja näkyi polun molemmin puolin vielä pitkälle eteenpäin, kun lähdimme etenemään polkua pitkin kohti edessä kohoavaa Kebnekaisen massiivia. Onnistuimme myös kulkemaan hiukan harhaan seurattuamme liian innokkaasti polkua. Pienen ketunlenkin jälkeen oikaisimme kuitenkin takaisin oikealle polulle ja pääsimme kiipeämään ensimmäiset päivän monista korkeuserometreistä.


Vaellusmaskotti Kaneli tähystää käveltyä reittiä alas Laddjuvaggiin.

Nousua luvassa...
Sitten alkoikin varsinainen nousu kohti Vierramvarrin satulaa. Tunturihotellilta(736m) Kebnekaiselle nousu västra ledenia pitkin (östra leden edellyttää jonkinlaisia kiipeilyvälineitä) siis vaatii ensin kiipeämisen viereisen Vierranvarrin (1711m) huipulle, josta sitten laskeudutaan alas Kaffedaleniin (~1600m) ja sieltä edelleen Kebnekaisen huipulle (2111m). Hiukan vuoristorataa joutuu siis kulkemaan. Edellisellä Kebnekaisen vierailulla saavuin huipulle lännen puolelta Tjäktjavaggista Kaffedaleania myöten, joten tämä reitti oli meille molemmille uusi.

Alkunousua Vierranvarrille.

Rinkka selässä ensimmäinenkin nousu laittoi jo aika lailla puuskuttamaan vaikka ei mikään mahdottoman jyrkkä ollutkaan. Rauhallisella tahdilla homma sujui kuitenkin ihan mukavasti, vaikka nousun varrella olleessa purossa täytyi kyllä pysähtyä viilentymään.


Maisemat sen kuin paranee.

Kahvitauolla.
Ensimmäisen nousun jälkeen saavuimme kattilan muotoiseen laaksoon, jota reunustivat Vierranvarrin ja Kebnekaisen massiiviset kyljet. Kivikossa kulkiessamme ehdimme hetken ihmetellä kopteria, joka pyöri muutaman kierroksen yläpuolellamme kuin jotain hakien. Kohta kopteri laskeutui alas ja parrakas kaveri harppoi juosten ohitsemme, touhusi jotain kivikossa ja palasi samaa vauhtia takaisin. Sitten kaveri hyppäsi takaisin kopteriin joka nousi samantien ilmaan ja häipyi hotellin suuntaan. Ilmeisesti kyseessä oli sään tarkkailulaitteen tsekkaus tai vastaava. Sellaisen "harmless weather instrument" laatikon olimme havainneet kivikossa hetkeä aikaisemmin.

Kopterin vielä kiitäessä poispäin, pääsimme ylittämään pientä jäätikköpuroa. Vettä oli siinä määrin vähän, että ylitys onnistui ilman kenkien vaihtoa kiveltä toiselle astumalla.

Marko ylittää jäätikköpuroa osa 1.
Marko ylittää jäätikköpuroa osa 2.

Sitten oli vuorossa päivän jyrkin osuus. Kaikkein jyrkintä osuutta oli kuitenkin vain lyhyehkö pätkä, joten jonkin aikaa kivikossa hikoiltuamme saavuimme Vierranvarrin huipulle. Siellä oli lisäksemme vain muutama muu retkeilijä ja paljon turistien rakentamia kivokasoja. Pohjoisen puolella kohoava Kebnekaisen rinne näytti Vierramvarrilta katsoen jyrkältä ja pitkältä nousulta, mutta tiedossamme oli että se olisi tähän saakka kuljettua helpompi pätkä.

Vierranvarrin huipulla.

Lyhyen kuvaustauon jälkeen lähdimme laskeutumaan kohti Kaffedalenia, josta toivoimme löytävämme vettä. Kun sitä ei kuitenkaan löytynyt, tyydyimme syömään proteiinipatukat sekä kouralliset rusina-pähkinää ja lähdimme päivän viimeiseen ylämäkeen.

Huolimatta tunturihotellilla kuulemastamme huonosta ennusteesta huipulle pääsyn suhteen, aioimme tottakai käydä itse toteamassa tilanteen paikan päällä. Maisemat olisivat jo Toppstuganiltakin joka tapauksessa upeat. Nousu sujui aika mukavasti, vaikka pituutta rinteellä riittikin. Olimme siinä määrin myöhään liikkeellä, että reitillä oli ainoastaan vastaantulijoita ja niitäkin vain muutama.

Itse jäätikköhuipulla oli sitten kova hanki päällä kuten oli luvattu, mutta ei onneksi niin kova etteikö sille olisi pystynyt kengillä nousemaan. Lisäksi meillä oli molemmilla yksi vaellussauva apuna. Vähän joutui nousukohtaa kuitenkin katselemaan ja käytimme Markon kanssa lopulta hiukan eri reittejä ylös.

Huipulla.

Yhteiskuvassa.
Panoraamaa Kebnekaisen huipulta.

Kello oli noin kahdeksan illalla kun pääsimme huipulle, eikä muita retkeilijöitä näkynyt. Edellisen käynnin ruuhkaan verrattuna tämä oli todella positiivinen yllätys. Ilmeisesti porukka varasi sen verran aikaa paluumatkaan, että huipulla käytiin jo aiemmin iltapäivällä.

Alaslaskeutuminen oli hiukan hankalampaa ja vei jonkin verran aikaa. Erityisesti Markolla, jolla oli jalkineina tavalliset talvikengät oli paikon hankaluuksia saada jalansijoja pitämään.

Marko laskeutuu huipulta.
Käyty on.

Kivikkorinteen laskeutuminen sujui sitten joutuisasti. Koska vettä ei ollut liikoja, lähdimme isompaa ateriaa edelleenkään syömättä jatkamaan matkaa Kaffedalenia länteen päin, tavoitteena päästä yöksi Tjäktjavaggin suulle. Yksi telttakin tuli vastaan kivikkoisessa maastossa pienen lammen rannalla.

Juomatauolla. Ilta-aurinko valaisee Singicohkkan pahtaa.

Väsymys alkoi jossain vaiheessa hiukan painaa ja lopulta ymmärsimme pysähtyä syömään tuhdimman aterian. Jäljellä olevilla vesillä saimme keiteltyä retkiruoan jonka kypsymistä odotellessamme ehdimme hiukan huilata. Aterian jälkeen kulku sitten maistuikin taas aivan toisella tavalla ja jaksoimme hyvin siirtyä aikomallemme leiripaikalle.


Vielä yksi kahlaus.

Toisen vaelluspäivän telttapaikka.



*          *          *


3. Päivä: Singivaggi - Tjäktjavaggi - Laddjuvaggi



Kolmannen päivän aamuna taivaalla oli pilviä, mutta sateesta ei ollut tietoakaan. Ehkäpä paras mahdollinen keli patikointiin. Edellinen päivä oli venynyt aika pitkäksi, joten aamulla ei kiirehditty vaan syötiin ja tehtiin leiriaskareet rauhassa ennen liikkeelle lähtöä.

Aamiaispöydän ääressä.
Heti alkuun ylitimme puron jonka varrella olimme yön telttailleet ja lähdimme laskeutumaan kohti Laddjuvaggia, jossa kulkee Kungsleden, Ruotsin ehkäpä tunnetuin vaellusreitti. Alun perin tarkoituksena oli ollut nousta laaksosta ylös Guobirvaggiin ja kiertää Kebnekaisen pohjoispuolelta alas Tarfalan laakson kautta takaisin Nikkaluoktaan vievälle polulle. Nyt kuitenkin reitti meni harkintaan, sillä Markon oikean jalan nilkka oli kipeytynyt melko pahasti yön aikana. Hiukan se oli varoitellut jo edellispäivänä, mutta häiritsi nyt patikointia aika lailla. Talvikenkä vaellusjalkineena kivirakassa ei ehkä ollut paras vaihtoehto. Päätimme kuitenkin laskeutua tunnustellen alas Kungsledenille ja pohtia sitten tilannetta uudelleen.

Alas Tjäktjavaggiin.
Harvinaisen upeissa maisemissa. Näkymää Kungsledeniä pohjoiseen.

Tjäktjavaggissa puitteet ovat todella upeat ja aikaa kuluikin kuvatessa ja maisemia ihaillessa. Edellispäivän kivikossa kiipeilyn jälkeen pehmeä tunturinummi oli ihan tervetullut kulkualusta. Omiinkin jalkoihin oli tullut joitakin rakon alkuja seurauksena kivikossa kävelystä hiukan liian pienissä kengissä.

Kungsledenille päästyämme tilanne oli se, ettei kipu ollut ainakaan helpottamaan päin. Koska halusimme välttää pidempiaikaisia vammoja (mikä ei tosin onnistunut) päädyimme lyhempään reittivalintaan. Samalla lyhensimme vaelluksen nelipäiväiseksi.

Kungsledenillä.
Uusi reitti vei meidät ensin Kungsledeniä etelään Singituvalle, jossa tupavahti oli valmistautumassa kotiinpaluuseen kolme kuukautta kestäneen tunturissa asumisen jälkeen. Tuvalla vietetyn lounastauon jälkeen käännyimme Dag Hammarskjöldledenille ja takaisin kohti Kebnekaisen tunturihotellia. Tällä reittivalinnalla korkeuseroja ei juuri tulisi ja loppumatkan voisi taittaa mahdollisimman jalkaa säästävällä tavalla. Ei huono vaihtoehto siinäkään mielessä, että tämä oli minulle jälleen aiemmin kulkematon reitti tällä alueella. Eikä maisemissa ollut kyllä valittamista tälläkään reitillä.

Tämän vuoksi reissussa ollaan.

Ruohikkopolulla.

Sää vielä parani päivän mittaan ja iltaa kohti pilvet väistyivät lähes kokonaan. Kuljimme hyvällä fiiliksellä matkanteosta nauttien ja maisemia kuvaten. 

Skarttoaivin kalliopahdoilla.
Illan tullen saavuimme näköetäisyydelle Kebnekaisen tunturihotellin mastosta ja aloimme katsella sopivaa telttapaikkaa. Päätimme jättää ainakin pari kilometriä väliä tunturihotelliin, jotta välttyisimme koptereiden ja toisten retkeilijöiden aiheuttamalta häiriöltä. Toisaalta emme myöskään halunneet leiriytyä aivan polun varteen. Pienen hakemisen jälkeen sopiva telttapaikka löytyikin läheltä pientä puroa, joten laitoimme leirin pystyyn, teimme pikaiset iltatoimet ja painuimme makuupusseihin.

Lapin kesäillassa.

Telttapaikka.

*          *          *


4. Päivä: Kebnekaisen tunturihotelli - Nikkaluokta



Suunnitelmien muututtua, neljäs päivä tarkoittikin sitten jo paluumarssia autolle. Harkitsimme hetken vaihtoehtoa, jossa olisimme nousseet hotellin jälkeen ylös tunturiin ja kulkeneet yläilmoissa muutaman kilometrin. Kipeä jalka muistutti kuitenkin koko ajan itsestään ja niinpä päädyimme kulkemaan  takaisin samaa reittiä jota olimme ensimmäisenä päivänä tulleet.

Leiritoimia: hampaanpesulla.

Kahvitauolla, tottakai.

Patikoimme rennolla menolla viimeisen etapin Nikkaluoktaan, ruoka- ja kahvitauoista nauttien. Koska maisemat oli kuitenkin jo nähty ja jälleen oltiin ruuhkareitillä, alkoi loppua kohden paras vaellusinto hiukan hiipua. Olimme silti erittäin tyytyväisiä reissuun ja sääkin pysyi suorastaan loistavana loppuun asti. Nikkaluoktasta ajelimme sitten vielä yöksi Gällivaren leirintäalueelle, josta jatkoimme seuraavana päivänä kotiin.

Reissu päätöksessään.

*          *          *


Tästä kuukausi eteenpäin :)

Kuva: © Susanna Salo